Pelikonsoli, joka oli suunniteltu vain ökyrikkaille
Pelihistorian varrelle mahtuu useita erikoisia ja hämmentäviä konsoleita, joita katsellessaan ei voi kuin ihmetellä, mitä kehittäjät oikein ajattelivat. Usein tämä hämmennys johtuu siitä, että laitteet on suunniteltu päin mäntyä tai toteutettu niin vasurilla, että niiden käyttäminen on hankalaa, epämiellyttävää tai jopa aktiivisen tuskallista.
Poikkeuksiakin löytyy, ja niistä otamme tänään tarkasteluun SNK:n Neo Geon, joka on taatusti historian kallein pelikonsoli, vieläpä hyvästä syystä. Se kun oli oikeasti kolikkopeliautomaatti.
80- ja 90-luvuilla pelaamisen Graalin malja oli ”kolikkopeli kotona” -käsite. Pelihallien laitteiden teknologia oli niin paljon kotikoneita edellä, että ne pystyivät sellaiseen audiovisuaaliseen tykitykseen josta kotona ei voitu kuin haaveilla. Jokainen noihin aikoihin pelannut on varmasti kokenut sen tuskan, kun ostaa vaikkapa Commodore 64 -version kolikkopelihitistä ja järkyttyy kun paketista paljastuu karmean näköinen paske, jonka pelattavuus on tietenkin vähän mitä sattuu.
Pelikoneiden siirtyessä 16-bittiseen aikaan Sega ja Nintendo lähtivät entistä innokkaammin hehkuttamaan kolikkopelien kotiversioita, koska vihdoin niiden grafiikka kesti sentään edes nopeaa vertailu pelihalliversioiden kanssa, vaikka toki samalle tasolle ei päästy vieläkään.
Muiden yrittäessä keksiä milloin mitä ratkaisuita ongelmaan japanilainen SNK päätti ottaa hieman erilaisen lähestymistavan ja myi pelaajille kirjaimellisesti kolikkopelejä kotikäyttöön. SNK lanseerasi vuonna 1990 Neo Geo -tuoteperheen, johon kuului pino ”Multi Video System” -nimellä kulkevia kolikkopeliautomaatteja. Ideana oli, että kaikki MVS-automaatit olivat keskenään yhteensopivia, joten jos halusi vaikka pyörittää Samurai Shodown –tappelupeliä Metal Slug -kabinetissaan, homma kävi kuin konsolin pelimoduulia vaihtaisi: nykäistiin vain yksi piirilevy valmiista pesästä irti, tökättiin toinen sisään ja uusi peli oli valmis.
Todellinen suuruudenhulluuden multihuipentuma saavutettiin sen Neo Geo -tuoteperheen toisen jäsenen myötä: virallisesti nimellä ”Advanced Entertainment System” tunnettu SNK:n pelikonsoli hyväksyi prikulleen samat kolikkopelien piirilevyt ja pyöritti niitä kotitelevisiossa. SNK myi laitteeseen pelimoduuleita, jotka olivat vain niitä samoja peliautomaattien piirilevyjä muovikuoriin pakattuna. Tietäjät pääsivät jopa konsolissa käsiksi asetusvalikoihin, joiden avulla pystyi lennosta valitsemaan, halusiko pelata kirjaimellista kolikkopeliversiota, vai joissain tapauksissa hieman tuunattua kotiversiota.
Kolikkopelikokemukset olivat vihdoin jokaisen ulottuvilla… ainakin jokaisen, jolla oli varaa maksaa noin 1000 euroa (inflaatioon suhteutettuna) konsolistaan, ja yli 500 euroa jokaisesta pelistä.
Kukaan ei vuonna 1990 kuvitellut, että Neo Geo oli mitenkään järkevän hintainen tai realistinen hankinta. Tämä ei estänyt SNK:ta mainostamasta konsolia ja sen pelejä aggressiivisesti pelilehdistössä. Siinä missä Nintendon ja Segan mainokset oli suunnattu teini-ikäisille pojille, SNK:n Neo Geo -mainokset olivat hienostuneita. Niissä siististi pukeutuneet pintaliitäjät pelasivat upean näköisiä pelejä valtavilla (ja vuonna 1990 useita kymmeniä tuhansia maksavilla) televisioilla.
Firma tiesi itsekin myyvänsä luksustuotetta, joten tätä imagoa myös hyödynnettiin. Konsolia markkinointiin ”ammattitason” pelikoneena, ja sen pelikasettien valtavaa 330 megabitin kapasiteettia hehkutettiin tauotta. Siihen oli toki syytäkin, sillä esimerkiksi SNESin pelikasetteihin mahtui maksimissaan kuusi megabittiä tavaraa, Megadriven suurimpiin kasetteihin taas viisi megabittiä.
1990-luvun alkuvuosina Neo Geo tarjosi kieltämättä pelikokemuksia, jollaisia ei kotonaan pystynyt muuten kokemaan. Sen pelit olivat faktuaalisesti ja välittömästi havaittavalla tavalla paljon näyttävämpiä kuin minkään muun kilpailevan peli- tai tietokoneen vastaavat. Se todellakin tarjosi kirjaimellisesti kolikkopelitason kokemuksia kotiruudulla, joskin myös kolikkopelitason hintaan: Neo Geon ja pelikasetin hinnalla pystyi ostamaan ihan oikeita peliautomaattejakin. Ainakin jos tiesi, mistä sellaisia vuonna 1990 sai ostaa.
Ostin itse oman Neo Geoni vuonna 1997 paikallisesta pelikaupasta, tietenkin käytettynä. Maksoin muistaakseni konsolista, kahdesta ohjaimesta ja kolmesta pelistä reilut 100 euroa (joskin tietenkin markkoina), ja kyllähän niitä kolmea peliä sitten myös hakattiin muutaman viikon ajan joystickit natisten. Sen jälkeen kävi ilmi, että edes hyvät kolikkopelit eivät välttämättä jaksa kiinnostaa kovinkaan pitkään, kun niitä pääsee pelaamaan vapaasti mielensä mukaan.
Siihen se hupi sitten tyssäsi, koska yllättäen niitä muita konsolin pelejä ei vuonna 1997 saanut kovin helposti mistään. Muistaakseni Neo Geo vaihdettiin samaisessa pelikaupassa Amiga-kotitietokoneeseen, jonka joku muu oli sinne vaihtoon kuskannut ja siihen ne kaksi kunnian viikkoa sitten päättyivät.
Konsoli itse oli toki tässä vaiheessa kuollut jo aikoja sitten, koska hyppy 16-bittisistä konsoleista 32-bittiseen toteutti vihdoin mahdottomana pidetyn yhtälön ja toi kolikkopelit koteihin paljon Neo Geoa halvemmalla hinnalla. Tuoreet vektoripelit saivat myös sprite-pohjaiset Neo Geon pelit näyttämään vanhanaikaisilta ja konsolin karmean hintatason vielä entistä karmeammalta.
Jälkiviisaana voi helposti todeta, että Neo Geo on hyötynyt monia muita konsoleita enemmän emulaation yleistymisestä. Laadukkaat emulaattorit toivat vihdoin Neo Geon pelit useampien pelaajien ulottuviin ja näin loivat niille aivan uuden yleisön. Tämän kysynnän siivittämänä SNK onkin julkaissut alkujaan Neo Geolla nähtyjä pelejä ties mille alustoille. Tälläkin hetkellä Switchin ja PlayStation 4:n omistajat voivat ostaa Neo Geon pelejä laitteiden digikaupoista, joskin tällä kertaa pelit irtoavat 500 euron sijaan noin vitosella kappale.