Kotimaisen Commodore-kansan kaikkien aikojen suosikkipeli – retrostelussa International Karate+

Miikka Lehtosen tämän viikonlopun retrostelussa International Karate+, tai kotoisammin IK+.

11.1.2020 08:55

Nykyään erilaisia moninpelejä riittää niin hirmuisesti, että vaihtoehtojen määrä tuntuu välillä suorastaan uuvuttavalta. Kaikkea ei millään ehdi pelaamaan, vaikka miten haluaisi. Toisin oli, kun minä olin nuori, sillä silloin pelaamisen arvoisia moninpelejä oli vain kourallinen. Niiden kiistaton kuningas oli International Karate+, tai kotoisammin IK+.

IK+ oli brittiläisen Archer Macleanin kehittämä peli, joka nousi koko pelaavan kansan (tai ainakin pelaavan kansan sen osan, johon minä ja kaverini kuuluimme) suursuosiksiksi muutamilla kovilla myyntiargumenteilla.

Ensinnäkin se näytti todella hyvältä. Maclean panosti valtavasti vaivaa pelin animaatioihin, jotka olivat aikaisekseen uskomattoman pehmeitä. Lisäksi vaikka peli sijoittuu kokonaan yksittäiseen staattiseen ruutuun, tästä yksinäisestä ruudusta tehtiin hämmentävän kaunis. Taistelukentän taustalla japanilaisen meren liplattavat aallot heijastavat yksityiskohtaista ja komeaa heijastumaa laskevasta auringosta. Vähintään grafiikan tasolle nousee myös legendaarisen Rob Hubbardin soundtrack.

Miikka Lehtosen tämän viikonlopun retrostelussa International Karate+, tai kotoisammin IK+.

Juuri tämä oli se tekosyy, jolla minutkin ensimmäistä kertaa houkuteltiin kokeilemaan IK+:aa kaverin uudenkarhealla Amiga-kotitietokoneella. Kun kokeilu oli suoritettu, se toinen valttikortti paljastui: IK+ on aivan ratkiriemukas peli. Kolme karatekaa taistelee herruudesta keskenään loputtomissa erissä, joissa kerätään pisteitä tyrmäämällä vastustajia. Kun joku kerää täyden pistepotin, tai aika loppuu, kaksi eniten pisteitä kerännyttä taistelijaa pääsee jatkoon.

Macleanilla ei peliään varten ollut käytössä kuin hyvin primitiiviset ohjausvaihtoehdot, sillä IK+:n täytyi toimia ilotikuilla, joissa oli yksi painike, sekä kahdeksaan suuntaan liikkuva tikku. Siinä on varmasti mennyt tunti jos toinenkin, kun Maclean on koittanut toteuttaa näillä resursseilla realistista, mutta silti toimivaa, taistelumoottoria. Ohjaimen eri liikesuunnat, joko pohjaan painetulla napilla tai ilman sitä, liikuttavat taistelijaa, pistävät tämän tekemään voltteja sekä useita erilaisia iskuja ja potkuja.

Perusteet ovat äärimmäisen simppelit, mutta niiden avulla on toteutettu todella syvällinen ja haastava peli. Ja juuri tämä on se kolmas addiktion pilari: kun IK+:n saloihin kerran pääsee sisään, ei halua enää nousta pinnalle.

Miikka Lehtosen tämän viikonlopun retrostelussa International Karate+, tai kotoisammin IK+.

Pelasin itse IK+:aa ensimmäistä kertaa joskus vuonna 1987, mutta se kuuluu edelleen tietyn kaveriporukkani vakiopeleihin, joka kaivetaan naftaliinista aina kun kaksi tai useampia meistä osuu samaan paikkaan. Amigan ja Commodore 64:n versiot ovat kumpikin saaneet satojen tuntien edestä huomiota. IK+:aa on väännetty LAN-viikonlopuissa, illanistujaisissa, synttäreillä ja jopa Assembly-demotapahtumassa yötä myöten.

Brutaalin vaikeaa tekoälyä vastaan pelaaminen ei olisi tällaista pakkopelaamista saanut aikaan, vaan IK+ on parhaimmillaan nimenomaan moninpelinä. Todellisena historiallisena merkkipaaluna pelin IK+ Gold -versio tuki erityisen adapterin – tai emulaattorin – avulla yhtäaikaista kolmen pelaajan moninpeliä!

Uskallankin väittää, että varsinkin suomalaisen Commodore-kansan, puhuttiin Amiga-väestä tai C64-parroista, keskuudessa IK+ on kaikkien aikojen legendaarisimpien pelien joukossa, ja aivan syystä. Uskomattoman hyvä ja ajaton tappelupeli, joka voisi hyvin toimia edelleen vaikka ihan tappelupeliturnauksissakin: rahapelit pystyyn ensi vuoden EVO-tapahtumassa!


Lisää luettavaa