Oikea mielipide: Väärät mielipiteet pilasivat lempipelini

Voiko videopelin tarinaa tulkita aivan väärin? Lauantaibloggari Johanna on vahvasti sitä mieltä.

5.5.2018 06:46

Varoitus: Blogi sisältää juonipaljastuksia molemmista Life is Strange -peleistä!

Tiedän, että suurempiakin otsikoita on tällä viikolla nähty, mutta omaan tajuntaani mahtuu tällä hetkellä vain yksi tiedote: ihanista ihanin ihmissuhdedraamapeli Life is Strange saa jatkoa sarjakuvan muodossa! Mikä parasta, juonikuvausten perusteella teos vahvistaa, kumpi pelin sykähdyttävistä lopuista on virallisesti se oikea. Vihdoin!

Helpotus on suuri, koska Life is Strangen loppuratkaisut ovat materiaalia, joka jakaa mielipiteitä harvinaisen vahvasti. Sankariluonteille tarjoillaan loppua, jossa päähenkilö Max uhraa parhaan ystävänsä Chloen hengen pelastaakseen kotikaupunkinsa lähestyvältä tornadolta. Empatiakykyisten vaaka kallistuu toiseen suuntaan, sillä vaihtoehtona on ajaa auringonlaskuun rakkaan Chloen kainalossa seurauksista viis veisaten. Koska sarjakuva seuraa tyttöjen vaiheita pelin tapahtumien jälkeen, on selvää, kumpi lopuista kuuluu sarjan kaanoniin.

Minulle, Maxin ja Chloen orastavaa rakkaustarinaa sydän syrjällään seuranneelle itkupillille, valinta oli päivänselvä. Peli oli tarjoillut minulle uskomattoman suuria tunteita vaatimattomassa paketissa, enkä voinut heittää Chloen kanssa kokemaani menemään noin vain. Sarjakuvauutisen keräämien kommenttien perusteella monet muut eivät kuitenkaan ole kokeneet tilannetta aivan yhtä vahvasti. Oletan, että samat henkilöt pitivät myös esiosa Before the Stormin ihmissuhdekuvausta täysin platonisena toveruustarinana.

Eriävät tulkinnat hämmentävät ja harmittavat minua omituisella, suorastaan henkilökohtaisella tasolla. Harva peli käsittelee teini-iän hankalia tunteita ja heräämisen hetkiä yhtä totuudenmukaisesti kuin Life is Strange. Riipaisevia hetkiä riittää. Omasta itsestään epävarman Maxin mustasukkaisuus on vähintään yhtä kiusallista kestettävää kuin Before the Stormin nuoren Chloen hämmentyneet tunteenpurkaukset, mutta molempia seuraa silti täydellä tunteella. Jokainen lukioihastuksia läpikäynyt raasu tunnistaa varoitusmerkit jo kaukaa – tai niin ainakin kuvittelin.

Life is Strange kuitenkin antaa pelaajalleen loputtomasti mahdollisuuksia sulkea silmänsä moiselta sodomalta. Ensimmäisessä pelissä Max voi heittäytyä Chloen sylin sijaan epätoivoisesti vonkaavan Warrenin käsivarsille, ja Before the Storm jättää Chloen tunteiden tunnustamisen täysin pelaajan vastuulle. Nämä ovat toki aivan päteviä ja peleihin sisään rakennettuja valintoja, mutta ne tekemällä kokemus jää takuulla raakileeksi, koska keskeiset ihmissuhteet jäävät polkemaan paikalleen.

Enemmän minua ehkä loukkaa se, että päätös on tehtävissä. Seksuaalivähemmistöt eivät toki ole kaikille helpoiten lähestyttävä tai samaistuttava ihmisryhmä, mutta suvaitsevaisuutta ei kylvetä laput silmillä. Life is Strange sanoo kauniita asioita erilaisuudesta ja sen pelosta sekä itsensä löytämisestä, mutta viesti jää monilta kokonaisuudessaan kuulematta. On ikävää, että on koettu alkuunkaan tarpeelliseksi tarjota vaihtoehtoinen kokemus, joka ei laita pelaajaa ajattelemaan asioita.

Petterin blogissa on puhuttu viime viikkoina pelinkehittäjien itsesensuurista, ja minun mielestäni Life is Strange lankeaa samaan ansaan. Mahdollinen pelko siitä, että joku pahoittaa mielensä, on kaiken kukkuraksi vieläpä aiheeton. Identtisiä teemoja käsittelevää Gone Homea suitsutettiin anteliaasti kaikilla kanavilla vain reilua vuotta ennen Life is Strangen julkaisua.

En epäile, etteikö osa Life is Strangen vanhoillisempaan tyyliin pelanneista olisi nauttinut kokemuksestaan aivan yhtä paljon kuin minä omista lettukesteistäni. En voi kuitenkaan olla pettymättä pelinkehittäjien päätökseen ottaa kantaa asioihin vain silloin, jos se kuuntelijalle itselleen sopii. Tästä pitäisi puhua paljon enemmän ottaen huomioon, miten paljon japanilaisten pelien bikinityttöjen oikeudet tuntuvat huolettavat peruspelaajaa.

Johanna Puustinen

Lisää luettavaa