PIKSELIPÖLYÄ: DIABLO
Tekijä: Blizzard North. Julkaisija: Blizzard Entertainment
Julkaistu: Pc (31.12.1996), PlayStation (maaliskuu 1998), Mac (8.5.1998)
Kuulostaako tutulta: yksinäinen sankari etenee läpi luolaston murhaten loputtomia hirviölaumoja. Kuolevat hirviöt pudottelevat kultarahaa ja erilaisia taikaesineitä hirvittävinä ryppäinä. Kunnon taistelun jälkeen luolaston lattia on saaliin peitossa. Kokemuspalkki kasvaa sankarin edetessä hirviölauman läpi, mutta hui: vastaan tulee yllättäen tulipalloja syöksevä pomohirviö! Riittävätkö sankarin parannuspullot vai onko tämä tarinan päätepiste?
Todennäköisesti jokainen on pelannut ainakin yhtä esimerkkiä muistuttavaa peliä, sillä niitä riittää. Titan Quest, Grim Dawn, The Incredible Adventures of Van Helsing, Victor Vran, Torchlight ja niin edelleen. Eikä yksikään ominaisuuksista enää kuulosta mitenkään mullistavalta tai edes innostavalta, mutta sitä ne todella olivat, kun yksi peli esitteli kertalaakista ne kaikki pelaavalle kansalle. Se peli oli Diablo.
Amerikkalainen Blizzard on vuosien varrella tullut tunnetuksi hillittömän suosituista peleistään ja pelisarjoistaan, joiden joukosta voisi nostaa esiin kaksi erinomaisen tärkeää peliä: alkuperäisen Warcraftin sekä Diablon. Näistä Diablo on hyvinkin merkittävä peli, koska sen vaikutus paitsi Blizzardiin itseensä myös roolipelien maailmaan oli valtava.
Alun perin vuonna 1996 julkaistu Diablo oli synkkä toimintaroolipeli, jossa eteeristen kitaramelodioiden täyttämä soundtrack johdatti pelaajaa raunioituneen luostarin syvyyksiin kohtaamaan siellä piilevää pahuutta. Pentagrammit, veriset ruumiit, saatanalliset menot ja joka nurkasta esiin puskevat demonit tekivät pelin teeman selväksi, mikäli se nimen perusteella oli vielä jotenkin hämärä: yksi soturi vastaan Helvetin legioonat.
Niin vaikutuksellinen peli kuin Diablo olikin, myös se ammensi vaikutteita muualta. Jos on ikinä pelannut Hackin, Roguen tai vaikka Ancient Domains of Mysteryn kaltaisia niin sanottuja roguelike-pelejä, tunnistaa Diablosta varmasti paljon tuttuja elementtejä.
Pelaajan valittavana oli kolme roolipelien arkkityyppistä hahmoluokkaa: soturi, varas ja velho. Myöhemmin ilmestynyt Hellfire-lisälevy lisäsi mukaan vielä lähitaistelutaidoillaan loistaneen munkin. Kullakin hahmoluokalla oli tietenkin oma pelityylinsä, mutta nyökkäyksenä vanhan koulukunnan roolipelien suuntaan jokaisella oli myös uniikki kyky. Soturi osasi korjata varusteita, varas purkaa ansoja ja velho taas ladata taikaesineisiin lisää virtaa.
Diablo lainasi roguelike-peleistä myös satunnaisuuden. Pelikerrasta toiseen seikkailun suuri runko oli aina samanlainen, mutta luolaston kukin kerros kasattiin pienistä palasista. Näin haluttiin tarjota pelaajalle uudelleenpeluuarvoa, mutta myös huolehtia siitä, että kussakin kentässä oli tiettyjä piirteitä, kuten vaikka yksi suuri avoin tila, jota ympäröi muutama pienempi huone.
Hauskasti satunnaisuus ulottui vielä kenttäsuunnittelua pitemmälle, sillä peli arpoi pelaajan kohdattavaksi erilaisia tehtäviä ja vihollisia suuremmasta poolista. Niinpä uusilla pelikerroilla sai todennäköisesti vastaansa vihollisia, tapahtumia ja yllätyksiä, joita ei ollut koskaan aiemmin kohdannut. Tämä olisi nykyäänkin aika hieno juttu, mutta vuonna 1996 se oli ennennäkemätöntä.
Minä muistan itse Diablon jännittävänä ja painostavana pelinä. Jo mainittu Matt Uelmenin säveltämä soundtrack on tunnelmaltaan jotain aivan muuta kuin voisi odottaa paholaisen ympärillä pyörivältä roolipeliltä. Mahtipontisen fantasiatykityksen sijaan vähäeleisellä ääniraidalla kuullaan pääasiassa kitaranäppäilyä runsailla efekteillä säestettynä. Tulos on kuin vertauskuvallinen tikku pelaajan ihon alla – olo on koko ajan epämukava.
Vaikka pelin grafiikka onkin nykysilmin tarkasteltuna avuttoman alkeellista, aikanaan se hoiti hommansa. Muistan yhä, miten hiirikäsi hikoillen ja jokaista askelta peläten lähestyin pelin alun katedraalia, jonka lasi-ikkunoiden läpi paistoi yliluonnollista valoa. Diablo tuntui pahalta peliltä.
Vaikutelma korostui, kun jo heti seikkailun alkumetreillä, pelaajan vielä totutellessa ohjaukseen ja pelin mekanismeihin, vastaan tuli jotain, joka otti luulot pois todennäköisesti useammilta Diablo-nyypiltä.
Itse pelasin Diabloa aikanaan ensiksi soturilla, kuten minulla oli jo Dungeons & Dragons -pöytäpeleistä saakka ollut tapana. Luolaston alkumetreillä vastaan tuli suuri huone, joka tuntui sisältävän loputtomat määrät punaista: irtoraajoja, suolia, verta, torsoja. Läheisen Tristramin kaupungin kadonneiden asukkaiden kohtalo oli selvinnyt, eikä syyllistäkään tarvinnut kovin kauan ihmetellä, sillä kun vielä kauhistelin minua ympäröiviä karmeita näkyjä, ruudulle paukahti legendaarinen huudahdus: ”Ahh, fresh meat!”
Ei ole sattumaa, että The Butcher on se juttu, jonka moni Diablo-pelaaja muistaa pelistä ensimmäiseksi edelleen. Veriseen essuun sonnustautunut sarvipäinen demoni hymyilee leveästi ja heiluttelee lihakirvestä tehden näin hyvin selväksi, mikä kohtalo pelaajaa odottaa.
Siinä missä monessa muussa pelissä The Butcheria vastaan käyty taistelu olisi päättynyt todennäköisesti pelaajan voittoon ja hyviin fiiliksiin, veikkaisin Diablossa useimpien pelaajien kuolleen nopeasti ja sen jälkeen useita kertoja putkeen. The Butcher oli nimittäin paha vastus. Lihakirves heilui vauhdikkaasti ja tehokkaasti, eikä matsissa oikein pärjännyt, ellei päällä ollut jo hyviä varusteita ja tukena runsaasti kokemustasoja – tai vaihtoehtoisesti taistellut jousipyssyn tai loitsujen avulla, jolloin The Butcher kaatui kohtalaisen helposti viimeistään juututtuaan seinään tai oviaukkoon kiinni. Meille taistelijoille siitä ei ollut apua.
On hassua, että näin epäreilu ja ehkä jopa huonosti suunniteltu matsi on jäänyt minunkin mieleeni hyvänä kokemuksena. Ehkä se oli vain sitä aikaa?
Diablo oli tajuttoman hieno peli. Se oli armottoman addiktiivinen, kuten moni sitä kopioineista peleistä myöhemmin. Se hetkestä toiseen tapahtuva pelilooppi, jossa pelaaja hakkasi hirviöitä mäsäksi irtoraajojen ja aarrepinojen sinkoillessa pitkin seiniä, oli hirvittävän tyydyttävä.
Myöhemmin tarkasteltuna Diablo oli toki hyvinkin rajoittunut ja osittain jopa vähän kömpelö peli, jonka ongelmia Diablo II sitten suurella menestyksellä paikkasi, mutta peli teki myös paljon oikein. Pioneeriksi ja genren aloittajaksi se oli jopa hämmentävän hyvä ja sisälsi muun muassa nettipelin. Aikanaan mullistava Battle.net antoi pelaajien muodostaa neljän pelaajan ryhmiä, joiden kanssa sitten saattoi tehokkaammin tunkeutua pimeyden sydämeen.
On myös hauska pelata jotain Diablon modernia seuraajaa, kuten vaikka Torchlighteja, ja huomata, miten uskollisesti ne ovat kopioineet monia 20 vuotta vanhoja mekaniikkoja, kuten vaikka Diablon kykysysteemin ja kokemustasojen tuomat parannukset – sellaisenaan.
Diablo on peli, jota kohtaan minulla on hyvin lämpimiä muistoja. Minulle Diablo oli tavallaan kielletty hedelmä, sillä sen saatanallinen aihepiiri ei ollut oikein tervetullut uskonnollisessa perheessä. Niinpä sitä pelattiin salaa yöllä muun perheen nukkuessa. Pimeässä huoneessa kelpasi tunkeutua niskavillat pystyssä pahuuden tyyssijaan eteerisen kitaramusiikin tulviessa kuulokkeista. Ne ovat pelihetkiä, joita en todennäköisesti tule unohtamaan koko ikänäni.
Miikka Lehtonen