Oletko koskaan kuullut kenenkään pyytävän ”heittämään sanitya”? Silloin tietää, että asialla on aito Cthulhu-nörtti. Call of Cthulhu ei nimittäin vain ole H. P. Lovecraftin legendaarinen kauhunovelli Tyynenmeren pohjalla hirsiä vetelevästä jumalhirviöstä. Se on myös vuonna 1981 kehitetty ja edelleen laajalti rakastettu pöytäroolipeli, jossa mielenterveyden horjuminen on todellakin vain parin nopanheiton päässä.
Cyaniden-studion Call of Cthulhu on nyt ensimmäinen vakava yritys lisensoida kyseinen roolipeli videopelimuotoon. Testasimme parin tunnin mittaista demoversiota, jonka perusteella tekijät ovat panostaneet enemmänkin tunnelmaan kuin sääntöihin. Niistä on nostettu esiin lähinnä mielenterveysongelmat ja klassinen Spot Hidden -taito, jolla cthulhuiluja tutkivat etsivät ovat bongailleet hämäriä johtolankoja jo kolmen vuosikymmenen ajan.
Päähahmo Edward Pierce on niin tyypillinen ”sankari” kuin tällaisessa tarinassa voi olla. Traumatisoitunut ja alkoholisoitunut yksityisetsivä näkee outoja painajaisia ja ottaa vastaan epämääräisiä epäilyksiä herättävän jutun. Pohatan tytär on kuollut tulipalossa Darkwaterin syrjäisellä saarella, ja Piercen pitäisi poistaa jutun ympärillä pyörivät epäilyt, joiden mukaan nainen olisi tappanut oman perheensä tahallaan.
Peli on käytännössä ensimmäisestä persoonasta kuvattu lineaarinen seikkailupeli, jossa edetään jututtamalla väkeä ja nuohoamalla maisemat kaikista johtolangoista. Vaihtelua syntyy taitojärjestelmästä. Piercellä on psykologian, rupattelun, lihaksien ja jo mainitun havaitsemisen kaltaisia kykyjä, jotka tarjoavat hieman erilaisia etenemisreittejä. Darkwaterin kyräileviä merimiehiä ja muita hiippareita voi pelotella tai suostutella puhumaan. Psykologian taito taas antaa tarkempaa näkemystä eri johtolankoihin. Taistelua ei ole lainkaan, vaan tiukoissa tilanteissa voi vain panna hippulat vinkumaan.
Huoneeseen astuessa Spot Hidden taas määrittää, mitkä piilotetut johtolangat edes muuttuvat näkyviksi ja käytettäviksi, joten puusilmäiseksi taidoiltaan säädetty Pierce voi missata oleellisia vinkkejä. Peli etenee silti vääjäämättä kohtauksesta toiseen mutta vain eri tavoilla. Paikkojen tarkka hinkkaaminen näemmä kannattaa, sillä peli jakaa taitoja kasvattavia kokemuspisteitä hoksailuista. Tällainen suosii tarkkaa ja hitaasti etenevää pelityyliä. Kiinnostavasti Medicine- ja Occult-taitoja ei voi nostaa kokemuspisteillä, vaan ne vaativat kentistä löydettäviä esineitä, kuten kirjoja ja rituaaliesineitä. On hyvin mahdollista, että optimaalinen läpäisy vaatii siksi juuri noiden kahden taidon nostamista peli alun keveässä hahmonluonnissa, mutta sitä on vaikea varmistaa demon perusteella.
”Vaikuttavaa on se, kuinka pelin taidetyyli panostaa cthulhumaisen turmeltumisen ja rähjäisyyden kuvaamiseen”
Trendikkäänä erikoisuutena mukana on rekonstruktiotila, jossa palataan menneeseen ja rakennetaan huoneista eräänlaisia muistodioraamoja, joissa jo kuollet ihmiset seisoskelevat jähmettyneinä dramaattisiin tilanteisiin. Tässäkin on merkitystä sillä, mitä taitoja on sattunut valitsemaan. Pierce voi henkisten rekonstruktioidensa jälkeen selittää asioita sivustakatsojille monivalintadialogin kautta, mutta ainakaan alun mysteereistä olisi ollut todella vaikea vetää vääriä johtopäätöksiä.
Vaikuttavaa on se, kuinka pelin taidetyyli panostaa cthulhumaisen turmeltumisen ja rähjäisyyden kuvaamiseen. Aurinko paistaa alussa vain etsivän kaihtimien välissä, ja peli on sen jälkeen pelkkää vihreää, ruskeaa ja mustaa ankeutusta. Demossa ehditään nähdä Darkwaterin satamapäällikön toimistoa, lähipubia ja varastoja sekä pahamaineinen Hawkinsin kartano, ja kaikki näyttävät lähes asuinkelvottoman saastaisilta. Kauhuestetiikka on vedetty niin överiksi, että se luo toisaalta paikoin täysin epärealistisen ja kummitusjunamaisen vaikutelman.
Tarina vaikuttaa hyvin uskolliselta Cthulhu-mytologialle. Darkwater muistuttaa paljon Lovecraftin omaa Innsmouthin kaupunkia, mutta paikalla on sentään ikioma taustatarinansa kuolevana valaanpyyntikeskuksena, jonka suuret saaliit ovat kaikonneet aikapäiviä sitten. Piercen mystiset enneunet ja outo yhteys tutkimaansa juttuun tuovat erehdyttävästi mieleen toisen Lovecraft-sovituksen, John Carpenterin ohjaaman Hulluuden syövereissä -elokuvan. Puukkoja heiluttavat kultistit ja lonkeroitaan värisyttävät yliluonnolliset elementit taas tulevat esiin tarinassa yllättävän nopeasti, joten kovin maanläheistä etsiväntyötä lienee turha odotella.
Dramaattiseen cliffhangeriin loppuvan testikappaleen perusteella on ihmeen vaikea sanoa mitään täyden pelin laadusta. Cthulhu-faneja miellyttänee pelin autenttinen tyyli, mutta se voi toisaalta kostautua, jos tarina kulkee liian tuttuja ja ennalta arvattavia polkuja. Kehittäjä Cyaniden pieni koko näkyy siinä, että vaikka pelillä on eittämättä yhtenäinen taiteellinen visio, se näyttää paikoin karulta ja jo vanhentuneelta.
Mukana on kuitenkin hauskoja pikku koukkuja, jotka herättivät uteliaisuuteni. Jos Pierce nappaa viskiä ensimmäisessä kohtauksessa, ruudulle ilmestyy Telltale-hengessä (RIP) teksti, jonka mukaan paukku ”vaikuttaa kohtaloosi”. Jos täysi peli onnistuu haarautumaan tarpeeksi pelillisesti ja tarinallisesti pelaajan valitsemien taitojen mukaan, luvassa voi olla jopa useamman läpäisyn arvoinen seikkailu. Totuus selviää, kun peli ilmestyy 30. päivä tätä kuuta pc:lle, PlayStation 4:lle ja Xbox Onelle.