Olisiko Final Fantasy VII sittenkin se sarjan paras peli?
Kehittäjä: Square
Julkaisija: Square
Alustat: PlayStation, Windows
Julkaisu: 31.1.1997 (Japani), 17.11.1997 (EU)
Mikä on maailman paras Final Fantasy -peli? Oikea vastaus on tietenkin “se, joka ilmestyi, kun olit oikean ikäinen” (vielä oikeampi vastaus on ”Final Fantasy VI, koska se ilmestyi, kun minä olin oikean ikäinen”), mutta jos yleistä mielipidettä kysyttäisiin, moni varmasti vastaisi Final Fantasy VII.
20 vuotta myöhemmin joudun itsekin tunnustamaan, että he eivät ehkä ole väärässä.
Squaren vuonna 1997 julkaisema Final Fantasy VII oli aikanaan hillitön teos. Kokonaiset kolme CD-levyä täyttänyt peli näytti ja kuulosti paremmalta kuin oikeastaan mikään konsoliroolipeli aiemmin. Jo ennen julkaisua sitä odotettiin kuin kuuta nousevaa. Hillittömän upeiden kuvakaappausten johdosta minunkin japania puhumaton kaverini tilasi pelin import-kappaleen heti sen Japanin julkaisun jälkeen ja pelasi sen käännösnivaska kädessään läpi.
Itsekin pelasin Final Fantasy VII:ää ja nautin siitä kympillä. Sittemmin yliampuva nettihype ja yleinen känkkäränkkä-henkisyys ovat saaneet vähän kapinoimaan pelin suosiota vastaan ja kaivautumaan entistä tiukemmin Final Fantasy VI -poterooni, mutta kai se pitää kohdata tosiasiat silmästä silmään. Tunnustan (hieman häpeillen) että aikanaan ensimmäisen oman nettiliittymäni sähköpostiosoite alkoi nimellä redxiii, eli onhan se myönnettävä, että minäkin aikanaan fanitin peliä aivan kympillä.
Kun palasin tätä retrostelua varten pelin pariin ensimmäistä kertaa lähemmäs 20 vuoteen, jouduin huomaamaan, että vuosien varrella olin unohtanut pelistä paljon. En toki niitä tarinan suuria linjauksia, draamattisia käänteitä ja yllättäviä kuolemia, vaan niitä pienempiä juttuja. Niitä, jotka saivat Final Fantasy VII:n tuntumaan samalla tavalla japanilaisen hassulta kuin ne sarjan aiemmatkin pelit.
Animemaisen yliampuvat reaktiot, hauska ja persoonallisesti lokalisoitu tarina, yllättävät kääneet, kuten Golden Saucer -huvipuiston treffit pelaajan kullanmurun (minun tapauksessani konekiväärikätinen Barret) kanssa ja niin edelleen.
Final Fantasy -pelisarja oli toki aina käsitellyt yllättävän vaikeita ja peleille harvinaisempia aiheita, mutta ennen Final Fantasy VII:tä 16-bittiset rajoitukset olivat hieman sitoneet kehittäjien käsiä. Spritegrafiikalla tehtiin ihmeitä, mutta silläkin oli rajansa. 3D-hahmot, vaikkakin karut sellaiset, olivat paljon ilmeekkäämpiä. Samaten siirto tallennustilaltaan pieniltä moduuleilta CD-levyille oli varmasti valtava helpotus.
Elokuvamaiset välianimaatiot tietenkin toivat tarinaan uutta menoa, mutta muutoksella oli paljon perusteellisempiakin helpotuksia. Kääntäjien ja kirjoittajien ei esimerkiksi tarvinnut enää kirjaimellisesti laskea merkkejä tekstiä kirjoittaessaan, koska enää ei ollut pelkoa siitä, että kaikki teksti ei mahtuisikaan kasetille. Hämmentävää, mutta totta.
Vapaudesta otettiin kaikki irti, sillä Final Fantasy VII on todellista mielikuvituksen lentoa. Miten voisin olla pitämättä pelistä, jonka yhtenä hahmona on jättimäisellä mechillä ratsastava ennustajakissa?
Nopea ”ladataanpa netistä vähän valmiita tallennuksia ja otetaan kuvakaappauksia ” -pelisessio venyi ensin muutaman tunnin ja sitten koko illan mittaiseksi. Ennen kuin huomasinkaan, pelikello lähestyi jo kaksinumeroisia tuntimääriä. Mitä hittoa minä oikein teen? Remasteroitu versio on jo tulossa, eikä minulla todellakaan olisi aikaa pelata 20 vuotta vanhaa JRPG:tä töiden tekemisen sijaan. Mutta silti vain pelasin.
Pienen pelailuni jälkeen liityn nyt innoissani niiden lukemattomien pelaajien joukkoon, jotka odottavat kieli vyön alla Final Fantasy VII:n remasteroitua versiota. Näin tehdessäni myös toivon hartaasti, että Square ei innostu liikaa modernisoimaan peliä, sillä näin tekemällä he voivat hyvinkin hukata sen erikoisuuden ja charmin, joiden ansiosta Final Fantasy VII voi – snif – hyvinkin olla se sarjan paras peli.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä Pelaajalehti.comissa joka lauantai!
