Nintendon kahdeksanbittinen NES on ansaitusti pelihistorian legendaarisimpia pelikoneita. Suomessakin laajan yleisön löytänyt konsoli aloitti konsolipelaamisen modernin historian Atari 2600:n tapettua sen ensimmäisen yrityksen.
NESin pelihistoriasta löytyy kymmeniä edelleen erinomaisia pelejä, joten niiden järjesteleminen erilaisiin ”parhaat pelit” -listoihin on hauskaa puuhaa, joskin usein tuloksena on identtisiä listoja. Tietyn pisteen jälkeen ei ole enää kovin hauskaa lukea listoja, joissa ainoa jännittämisen aihe on, missä järjestyksessä Super Mario Bros 3, Punch-Out! ja The Legend of Zelda ovat.
Niinpä kun me lähdimme kasaamaan omaa listaamme, teimme periaatepäätöksen ja jätimme nämä klassikkosarjat, samoin kuin Castlevaniat, Mega Manit ja muut ilmiselvät valinnat pois, sillä NESin pelivalikoima sisältää myös ämpärikaupalla harvemmin muistettuja huippupelejä. Ja miksi kuusi peliä viiden sijaan? Kuusi on vain kivampi luku kuin viisi.
Olkaa siis hyvät, tässä kuusi harvemmin muistettua NES-peliä, joista jokainen on klassikko-aseman arvoinen. Jokaisesta pelistä löydät myös videon artikkelin lopusta.
Super Dodge Ball (Technos 1988)
Technos Japan tehtaili 1980-luvulla vinon pinon pelejä, jotka tunnistaa helposti saman perheen jäseniksi jo puhtaasti grafiikan perusteella. Neliömäiset hahmot sisälsivät kuitenkin runsaasti persoonallisuutta kiitos sarjakuvamaisen tyylin ja liioiteltujen animaatioiden.
Listalle olisi aivan hyvin voinut päätyä myös erinomainen Nintendo World Cup, joka oli Suomessa varmasti se tunnetuin Technos-peli. Tulihan se NES-konsolin kylkiäisenä paketissa, jota Suomessakin myytiin todella runsain luvuin.
Super Dodge Ball on technosmaisen liioiteltu versio polttopallosta, tuosta ala-asteen liikuntatuntien trauma-automaatista. Koululaisten sijaan pelaaja ohjastaa ammattilaisten tiimiä, joka osallistuu polttopallon MM-turnaukseen. Tavoitteena on luonnollisesti piestä kaikki vastustajat tiimi kerrallaan ja taistella tiensä pokaalin kylkeen.
Pelaaminen on simppeliä, mutta samalla yllättävän syvällistä. Kummallakin joukkueella on kolme kenttäpelaajaa omilla kentän puoliskoillaan, sekä lisäksi kolme pelaajaa vastustajan kenttäpuoliskon ulkorajoilla. Sitten heitellään palloja, kunnes kaikki vastustajan tiimiläiset on muutettu taivasta kohti leijaileviksi enkeleiksi. Brutaalia!
Pelissä on runsaasti persoonallisuutta, ja jostain syystä olen itse aina pitänyt suunnattomasti Technos-urheilupelien puoliroolipelimäisestä tunnelmasta. Käytössä on esimerkiksi erikoisliikkeitä, joiden avulla pallot voi muuttaa vaikka viideksi lasersäteen nopeudella lentäväksi pikkupalloksi. Lisäksi pelaajilla on omat ominaisuutensa, joka määrittävät, miten paljon vahinkoa heitot tekevät ja miten paljon kuritusta kukin atleetti kestää.
Super Dodge Ball on todella hauska peli edelleen, vaikka tekniikka tökkiikin aika reippaasti. Alkujaan kolikkopeliksi kehitetty peli pyörii NESillä välillä yksinumeroisilla ruudunpäivitysluvuilla, mutta se ei tahtia haittaa.
Batman (Sunsoft 1989)
Batman oli 1980-luvun suuria populaarikulttuurin ilmiöitä. Lisäksi se edusti modernien supersankarielokuvien ensimmäistä aaltoa, jonka Joel Schumacher lopulta talloi maan rakoon lepakkonänniensä ja muiden karmeiden keksintöjensä avulla. Mutta saimme sentään muutaman hyvän pelin!
NES-versio Batmanista noudattelee karkeasti Tim Burtonin ensimmäisen elokuvan juonta. Jokerin hahmomalli on esimerkiksi selvästi mallinnettu Jack Nicholsonin elokuvaversion perusteella ja Batman itse näyttää Michael Keatonin battikselta. Mutta sitten mennäänkin omille poluille vauhdikkaasti, sillä Batman on hyvinkin tyypillinen 1980-luvun NES-toimintaseikkailu.
Lepakkomies hyppii ja taistelee tiensä läpi labyrinttimäisten kenttien, joiden lopussa odottaa aina hirmuinen pomo. Nyrkkien ohella käyttöön saadaan kolme erikoisasetta, jotka tietenkin vaativat kentistä kerättäviä ammuksia toimiakseen.
Kuten niin moni muukin NESin toimintaseikkailuista, myös Batman on vaikeustasoltaan kauniisti sanoen täyttä hevonpaskaa. Osumatunnistus on Batmanin tappioksi kohtalaisen armoton, joten esimerkiksi juuri pikselilleen Batmanin levyisten piikkitunneleiden läpi pudottautuminen tai piikkikattoisten huoneiden läpi hyppeleminen on usein haastavaa ja turhauttavaa puuhaa.
Mukana on myös todellisia keskisormen ojennuksia pelaajan suuntaan, kuten pomomatseja, joissa vaaditaan erikoisaseiden käyttöä – mutta ei mahdollisuutta tankata erikoisaseiden ammuksia yritysten välissä. Niinpä on hyvin helppoa ajautua tilanteeseen, jossa ei ole muuta mahdollisuutta kuin tapattaa itsensä ja aloittaa koko kenttää uudelleen alusta asti.
Miksi tällainen brutaali kidutuskone sitten on yleensäkään päässyt listalle? Osittain, koska Batman näyttää ja kuulostaa todella hyvältä. Lisäksi koska veemäisen vaikeustason alla piilee todella kiehtova ja palkitseva pelikokemus. Niin turhauttavaa kuin onkin kuolla haastavassa hyppelykohtauksessa kymmenettä kertaa, onnistuessa tuntee oikeasti olevansa Batman. Toisinaan se saattaa vaatia, että pudottautuu tason reunalta kohti varmalta vaikuttavaa kuolemaa ja seinähyppää matkalla rotkon ylitse.
Ohitin kuolemanansanne nerokkuudellani, mitäs aiotte nyt? Ai, vielä pahempi kuolemanansa? Palataan asiaan seuraavan kymmenen yrityksen jälkeen!
River City Ransom (Technos 1989)
River City Ransom on niitä pelejä, jotka saivat ansaitsemansa arvostuksen vasta vuosia ilmestymisensä jälkeen. Vuonna 1989 Technos-palikkahahmoja vilisevä mätkintäpeli sai pelaajat lähinnä hämmentymään. Moni meistä ei vielä ollut henkisesti valmis kohtaamaan sivuttain vierivää mätkintäpeliä, joka sijoittui avoimeen pelimaailmaan ja sisälsi runsaasti roolipelimäisiä elementtejä.
Muistan, miten aikanaan Nintendon omat lehdet hehkuttivat River City Ransomin uudenlaisia ideoita ja hämmentävän japanilaista tunnelmaa, eivätkä turhaan hehkuttaneet. Pelihän on todellakin aivan loistava. Jokainen sitä pelannut kuulee varmasti vieläkin päässään todella tarttuvan taustamusiikin ja muistaa vihollisten ”BARF!”-huudot näiden kaaduttua taistelukentällä.
River City Ransom tihkuu charmin ohella todella toimivaa ja yllättävän monipuolista pelattavuutta. Kovinkaan monessa 80-luvun mätkintäpelissä ei ollut näin hämmentävän syvällistä taistelusysteemiä, saati sitten niitä roolipelimäisiä elementtejä, kuten hahmojen ominaisuuksien parantelua sarjakuvia lukemalla tai sushia syömällä. Myös pelin hyvin japanilainen huumorintaju lähinnä hämmensi pelaajia vuonna 1989, mutta on nykyään sille suuri myyntivaltti.
Siinä missä länsimaissa River City Ransom oli aikanaan melkoinen floppi, Japanissa se oli välitön hitti. Pelistä on julkaistu käännöksiä ja uusintaversioita monille konsoleille, ja esimerkiksi PC Engine -versio on edelleen todella näyttävä ja viihdyttävä paketti. Länsimaisten pelaajien herättyä pelin loistoon niitä hengellisiä perillisiä ja uusintaversioita on nähty myös täkäläisillä markkinoilla, mutta se originaali seisoo yhä suvereenisti kukkulansa kuninkaana.
Tecmo World Wrestling (Tecmo 1989)
Tunnustus: olen lapsesta asti fanittanut ammattipainia, ja sitä kautta myös ammattipainipelejä. Ennen AKI:n loistavia Nintendo 64 -painipelejä tai Fire Pro Wrestlingiä tarjonta oli runsaudestaan huolimatta kuitenkin laadullisesti vähän mitä sattui. NESin painipelien kuningas oli meidän kulmillamme Tecmo World Wrestling, vieläpä sen verran suvereenisti, että ei voinut edes oikeastaan puhua mistään kilpailusta.
Tecmo World Wresting hurmasi meidät runsailla yksityiskohdillaan. Siinä oli kenties ensimmäisenä painipelinä ikinä selostaja, joka ruudun alalaidassa kommentoi matsin tapahtumia, luonnollisesti puhtaasti tekstin välityksellä. Sen painimoottori oli myös aikaisekseen monipuolinen, sillä matsit lähtivät usein kehästä toisen painijan lennettyä köysien yli katsomon edustalle. Runsas valikoima painijoita tarjosi myös paljon uudelleenpeluuarvoa, koska kaikilla oli omat erikoisliikkeensä, joita myös tahditettiin komeiden välianimaatioiden muodossa.
Vaikka Tecmo World Wrestlingiä pelattiin aikanaan enimmäkseen kaksinpelinä, se sisälsi myös yllättävän monipuolisen yksinpelitilan – siis jälleen vuoden 1989 mittapuulla. Pelaajan tehtävänä on piestä kaikki haastajat, voittaa mestaruusvyö sekä vielä puolustaa sitä tämän jälkeen yliluonnollisen voimakkaalta haastajalta. Tappioiden jälkeen hahmon ominaisuuksia sai kehittää minipeleissä, joissa saatettiin punnertaa sumopainija selän päällä istuen ohjaimen nappeja rämpyttäen.
Kun nyt palasin pelin pariin vanhempana ja viisaampana, huomasin muutamia uusia asioita. Ensinnäkin pelin fiktiivisten painijoiden valikoima on selvästi mallinnettu Japanin 1980-luvun suurten painistarojen mukaan. Lisäksi pelin tekoäly on aivan hanurista. Vihollista voi piestä 100-0 tiettyyn pisteeseen asti, jolloin tekoäly tekee ns. hulkhoganit ja kieltäytyy täysin yhteistyöstä. Sitten onkin yritettävä pyristellä vastaan kunnes se ”aivan päivänselvää ja naurettavaa huijausta” -vipu kytkeytyy taas pois päältä ja matsin voi teoriassa voittaa.
Tekoälyn huijauksesta huolimatta Tecmo World Wrestling on edelleen mielestäni se NESin paras painipeli. Se näyttää ja kuulostaa erinomaiselta ja tarjoaa varsinkin kaksinpelinä todella toimivaa viihdettä.
Chip ‘n Dale Rescue Rangers (Capcom 1990)
Ch-ch-ch-Chip ‘n Dale, Rescue Rangers! Capcomin 1980-luvun lopun suuri neronleimaus oli ostaa Disneyltä lisenssi useisiin firman piirrossarjoihin ja tehtailla niiden pohjalta todella viihdyttäviä NES-pelejä. Darkwing Duck, Talespin ja Duck Tales olisivat kaikki voineet hyvin päätyä tälle listalle, mutta tällä kertaa voiton veivät Tiku ja Taku.
Muiden Capcom-Disney-yhteistöiden tavoin myös Chip ’n Dale: Rescue Rangers on täynnä näyttävää grafiikkaa, iskevää musiikkia ja turhauttavaa pelattavuutta. Kun kyseessä on selvästi nuoremmalle yleisölle suunnatun lisenssin varaan rakennettu peli, olisi voinut odottaa, että itse pelikin olisi helppo. Eipä ole! Chip ’n Dale on vaikea, usein suorastaan turhauttava peli.
Pelaajat ovat monin paikoin tottuneet siihen, että vihollisiskun jälkeen pelihahmo on jonkin aikaa haavoittumaton, jotta voisi edes teoriassa palautua vaarallisesta tilanteesta ja jatkaa pelaamista. Chip ’n Dalessa tämän haavoittumattomuusikkunan mittaaminen vaatisi CERNin tarkimpia atomikelloja, sillä se on olemattoman pieni. Kun kerran haavoittuu, todennäköisesti kuolee samaan vaaraan noin puoli sekuntia myöhemmin. Mukana on myös runsaasti kerrasta poikki -kuolemia, sekä tietenkin myös rajoitettu määrä elämiä ja jatkomahdollisuuksia.
Väittäisinkin, että juuri tämä haastava vaikeustaso on se juttu, joka nostaa Chip ’n Dalen huippupelien joukkoon, sillä peli ei ole epäreilu. Se on vain haastava ja vaativa. Kun oppii reitit ulkoa ja pääsee sinuiksi todella toimivien ja tarkkojen kontrollien kanssa, pelaaminen muuttuu todella viihdyttäväksi. Mukana on myös ämpärikaupalla charmia suurten ja värikkäiden hahmojen muodossa.
Chip ’n Dale oli myös Disney-peleistä se, jota itse pelasin nuorena eniten. Nuoremmat sisarukseni olivat suunnattomia piirrossarjan faneja, joten myös peli oli usein vuokrattuna paikallisesta videovuokraamosta. Niinpä se yhdistyy yhä mielessäni väistämättä lapsuusvuosien viikonloppuihin ja saa sitä kautta aina minun kirjoissani todella lämpimän vastaanoton.
VICE: Project Doom (Aicom 1991)
VICE: Project Doom on River City Ransomin tavoin niitä pelejä, jotka eivät saaneet aikanaan ansaitsemaansa arvostusta. Vuonna 1991 ongelma ei tosin ollut niinkään se, etteivät peliarvostelijat olisi tajunneet sen kätkettyä nerokkuutta. VICE nyt sattui vain olemaan noin viides miljoonas NESin toiminta-tasohyppely, joihin kaikki olivat jo täysin uupuneita.
Kestikin useita vuosia, ennen kuin videopeliarkeologit kaivautuivat tähän pelien Topinojaan ja löysivät sieltä kätketyn helmen. VICE yhdistelee todella elokuvamaista tarinankerrontaa toimivaan tasohyppelyyn, vauhdikkaaseen autohurjasteluun ja valopyssyhenkiseen räiskintään. Kyllä, samassa paketissa. Kuin parempi Bayou Billy, siis.
VICE on vuoden 1991 julkaisuna jo niitä loppuaikojen NES-pelejä, mikä myös näkyy. Peli näyttää todella hyvältä, mutta on myös ominaisuuksiltaan hämmentävän monipuolinen. Sankarilla on käytössään kolme asetta – katana, pistooli ja nippu käsikranaatteja – jotka eivät ole niinkään aina edellistä vaihtoehtoa parempia, vaan eri tilanteisiin soveltuvia. Siinä missä ensimmäinen pomo kannattaa murhata kranaateilla, toista vastaan katana on parempi vaihtoehto. Syvyyttä!
Normaalin tasohyppelyn ohella sankarimme pystyy myös juoksemaan kyyryssä eteenpäin, väistäen näin vauhdilla monia vihollisten hyökkäyksiä. Keksikö VICE siis Gears of Warista tutun roadie run -juoksutyylin 14 vuotta aiemmin? Nyt iltapäivälehtien lööppimiehet asialle!
VICE on niitä NESin todellisia unohdettuja helmiä, sillä se on erinomainen ja todella viihdyttävä toimintapläjäys. Suurimmat miinukset löytyvät vaikeustasosta, joka on niin sanottua Ninja Gaiden -koulukuntaa. Peliä toisin sanoen riemastutetaan linnulla ja muilla vaikeasti tapettavilla vihollisilla, joiden strategisen sijoittelun ainoa tarkoitus on tuupata pelaaja lähimpään rotkoon. Tämän kuitenkin kestää, kun tarjolla on todella huuruinen tieteistarina sekä A-luokan toimintaa.
Miikka Lehtonen
Siinä ne kuusi NES-klassikkoa sitten olivat. Listalle jäi vielä käsittelemättä useita muita unohdettuja helmiä, joten jatkoa voi seurata. Miten listaformaatti mielestänne toimi? Lisää tällaista, vai ei enää ikinä enempää? Kertokaa kommenteissa!