Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä mies voisi seuraavaksi ottaa retrosteluun!
Harvan pelin julkaisu on osunut yhtä täydelliseen aikaan kuin Nintendon Animal Crossing: New Horizonsin ilmestyminen keskelle pahinta koronakaaosta, juuri kun ihmiset eri puolilla maailmaa joutuivat eristäytymään koteihinsa viikkojen ajaksi.
Siinä sivussa moni on löytänyt pelisarjan ensimmäistä kertaa, joten voisi olla kiva palata ajassa taaksepäin vuoteen 2001 ja tutustua siihen aivan ensimmäiseen Animal Crossing -peliin. Tutustuminen tosin tuntuu enemmänkin vanhan tutun tapaamiselta, sillä hyvin nintendomaiseen tyyliin Animal Crossing on ollut Animal Crossing aivan ensimmäisestä pelistä saakka. Eikä se ole lainkaan huono juttu, se.
Kuulun itsekin siihen porukkaan, jolle Animal Crossing: New Horizons on se ensimmäinen Animal Crossing. Kyse ei ole mistään känkkäränkkäilystä tai pelihipsteröinnistä vaan aikaansaamattomuudesta. Jokaisen Animal Crossingin ilmestyessä olen pohtinut, että näyttääpä kivalta peliltä. Pitäisi pelata. Ja siihen se on sitten aina jäänyt. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä?
Animal Crossing tuntuu todellakin välittömästi tutulta ja turvalliselta peliltä, kuin vetäisi lämpimät villasukat jalkaansa. Pelaaja saapuu kodittomana uuteen kaupunkiin, ostaa pienen talon paikallista sekatavarakauppaa pyörittävältä Tom Nookilta ja joutuu sitten töihin maksaakseen kiskuroivan pesukarhun – vai sittenkin tanukin – vaatiman hinnan. Tämä ei kuulosta ehkä hirveän hyvältä lähtökohdalta hurmaavalle ja herttaiselle pelille, mutta Animal Crossing on vain niin välittömän hellyyttävä ja sympaattinen peli, että oksat pois.
Pienessä kylässä asustaa useita muitakin eläimiä, joiden kanssa pelaaja voi ystävystyä ja ajan edetessä tuttavuuksien määrä vain kasvaa. Tämä ”ajan eteneminen” on muutenkin Animal Crossingin selkäranka, sillä kaikki on sidottu oikean ajan kulumiseen. Tiesin tämän ennakkoon, mutta yllätyin silti hieman siitä, miten jatkuvasti ja tylysti peli heittelee eteen stoppeja. Löysitkö saarelta pinon fossiileja? Ne voi lähettää paikalliseen museoon tutkittavaksi, mutta ensin museon täytyy lähettää sinulle tutustumiskirje. Se tulee huomenna. Sitten voi lähettää fossiilinsa, jotka matkustavat taas postissa päivän, ennen kuin vastaus tulee takaisinpäin.
Tämäkin voi tuntua ärsyttävältä pelinpysäyttäjältä, ja kieltämättä välillä se on hieman turhauttavaa. Mutta toisaalta jos vain tuijottaa tavoitteita, missaa Animal Crossingin pointin. Animal Crossing on kuin kesäillan kävely maaseudun maisemissa. Ei hätää, ei kiirettä mihinkään. Nautitaan vain rennosta olosta ja rauhasta ja katsotaan, mihin matka lopulta vie. Tekemistä on runsaasti, mutta oikeastaan mikään siitä ei ole pakollista. Tee mitä haluat, kaikki kyllä järjestyy lopulta.
Toki pelisarja on sittemmin kehittynyt ja pakettiin on pultattu kaikenlaista uutta, kuten esimerkiksi nettimoninpeli. Alkuperäinen Animal Crossing ei tietenkään moista sisällä, mutta yhteisömenoa kylläkin, sillä samaan kylään voi niiden tietokoneen ohjastamien eläinhahmojen ohella muuttaa yhteensä neljä ihmistä, joskin toki vain yksi voi pelata kerrallaan.
Olin silti positiivisesti yllättynyt jo alkuperäisen pelinkin suuresta sisältömäärästä ja vahvasta ”tee-se-itse”-menosta. On todella hauskaa ja rentouttavaa suunnitella asuntoonsa omia tapettikuvioita, keräillä kotiloita rannalta ja omenoita puista, kalastaa pienen joen varrella tai auttaa uusia ystäviään saamaan takaisin toisilleen lainaamiaan esineitä, joita kukaan ei koskaan muista palauttaa.
Käsikirjoitus on minimalistisuudessaan fantastinen. Kaikki hahmot ovat sympaattisia ja hyvin kirjoitettuja, mukana on runsas määrä positiivista huumoria ja audiovisuaalinen ilme viimeistelee paketin. Toki alkujaan Nintendo 64:lle suunniteltu, mutta Euroopassa GameCubelle julkaistu peli näyttää moderneilla resoluutioilla vähän karulta, mutta taidesuunnittelu on yhä hyvää ja fanien tekemät tarkemmat tekstuurit saavat yhä 18 vuotta vanhan pelin näyttämään miltei modernilta. Ja se äänimaailma! Pelin alussa kuultavasta K.K. Sliderin kitaranäpyttelystä eteenpäin Animal Crossing kuulostaa todella kivalta. Hyvät musiikit, hauskaa melkein tunnistettavaa höpökieltään puhuvat eläimet (japaniksi ja englanniksi puhe kuulostaa erilaiselta)… voiko peli enää hirveästi hurmaavampi ollakaan?
Animal Crossing: New Horizons on todellakin sitä parasta koronalääkettä, koska se pitää fiilikset korkealla ja tarjoaa hauskaa ja mielekästä, mutta samalla rentoa tekemistä karanteenin ajaksi. Todella ilahduttavasti samaa voi sanoa myös siitä alkuperäisestä pelistä, jota minunkin olisi selvästi kannattanut pelata jo useita vuosia sitten. Mutta ehkä tässäkin tapauksessa otan oppia Animal Crossingista, enkä stressaa asiasta. Pelasinpa lopulta kuitenkin ja kaikki järjestyi.