Sonyn Ape Escape on niitä PlayStation-pelejä, joilla on ikuisesti paikka minun sydämessäni, vaikka en edes koskaan pelannut sitä läpi. Vuonna 1999 julkaistu peli kertoo tarinan apinasta, joka varastaa hajamieliseltä tohtorilta superälyn antavan kypärän, ja varustaa sen avulla itselleen aikamatkaavien apinoiden armeijan, joka pyrkii syöksemään ihmiskunnan ruokaketjun huipulta. Voiko ajattomampaa ja klassisempaa tarinaa ollakaan?
Todellisuudessahan Ape Escape jäi minun muistoihini ihan muista syistä kuin tarinansa ansiosta, vaikka se kieltämättä onkin lennokas. Ape Escape oli ensimmäisiä DualShock-ohjaimen vaatineita pelejä. Niin vaikea kuin se nykyään onkin ehkä uskoa, alkuperäinen PlayStationin ohjain ei sisältänyt lainkaan analogiohjaimia. Muutamaa vuotta myöhemmin lisätty Dual Analogue -ohjain muutti PlayStation-ohjaimen sen tunnetumpaan ja klassisempaan muotoon, ja DualShock sitten lisäsi siihen tärinät.
Ape Escape –tiimi vakuuttui vielä pelin kehitysjakson aikana työn alla olevasta DualShockista niin paljon, että he päättivät vaatia sitä ainoana hyväksyttävänä ohjaimena. Tämä on johtanut kieltämättä mielenkiintoiseen pelattavuuteen. Perusideana on matkustaa ajassa apinoiden perässä, ja hieman Super Mario 64:n tavoin pyydystää kustakin kentästä ensin vaadittu määrä perusapinoita, ja myöhemmin palata uusien lelujen ja vempeleiden avulla keräämään ne loputkin.
Ne vempeleet ja lelut ovat pelin pääasiallinen jippi, sillä niitä käytetään eri tavalla ohjaimen tikkuja heiluttelemalla, vemputtelemalla ja pyörittelemällä. Esimerkiksi Dash Hoop -hulavanne jäi jo aikanaan minun päähäni: sillä juostaan nopeasti, mutta vain jos pyörittää oikeaa tikkua rytmikkäästi hulavanteen tahtiin. Samaten vesikentissä voi soudella pienellä kumiveneellä, jonka puikoissa kumpikin ohjaimen tikku ohjaa suoraan toista airoista. Voin kertoa, että opettelemiseen meni hetki!
Tasaista vauhtia jaettavat uudet lelut ja niiden mielikuvituksellinen käyttö toivat Ape Escapeen syvyyttä ja tekivät siitä hyvän pelin, mutta minun sydämeni veivät ne itse apinat.
Ape Escapen apinat ovat supersöpöjä ja sympaattisia, joskin myös ärsyttävän liukkaita, kavereita. Kussakin kentässä piileskelee pino apinoita, joista jokaisella on omat temppunsa ja persoonallisuutensa. Apinatutkan avulla voi seurata kauempaa apinoiden puuhastelua. Yksi istuu rauhassa nuuskimassa kukkia, toinen aivastelee vesisateessa, kolmas lentelee huvikseen lentävällä lautasella. Kaikille yhteistä on, että kun ne havaitsevat pelaajan, alkaa hirmuinen takaa-ajo. Apinat hyppivät, kiipeilevät ja juoksevat karkuun päälaella koreileva sireeni ulvoen. Pelaajan harhauttamiseksi kepeleet heittelevät banaaninkuoria tai kiviä, tai vaikka ammuskelevat konepistoolilla. Lennokasta menoa!
Kaiken aikaa taustalla soivat Soichi Teradan nopeat, monipuoliset ja iskevät melodiat, jotka tuovat koko peliin omanlaistaan surrealistista tunnelmaa. Ihan kuin olisi keskellä 90-luvun psykedeelistä house-musiikkivideota. Vähän niin kuin I Want to be a Hippie mutta useammilla apinoilla varustettuna. Eikö aukea? Ehkä se on 90-luvun juttuja.
Mutta oli miten oli, Ape Escape on minun silmissäni ajaton klassikko. Sen mielikuvitukselliset kontrollit ovat suoraan sanoen hyvin kankeat, ja esimerkiksi kameran käsittely on suorastaan kamalaa. Se ei tahtia haitannut, sillä vieläkin pelin käynnistyessä kasvoilleni ilmestyi hymy, joka ei siitä sitten pelatessa hävinnytkään.