Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä mies voisi seuraavaksi ottaa retrosteluun!
Kun minä olin nuori mies™, kaveriporukallani oli tapana joka lauantai kerääntyä vanhempieni keittiön pöydän ääreen pelaamaan pöytäroolipelejä. Shadowrunin dystooppinen tulevaisuus, Star Warsin muinainen tieteissota sekä lukuisat Advanced Dungeons & Dragonsin pelimaailmat viihdyttivät meitä läpi ala- ja yläasteen, ja olisivat viihdyttäneet pitempäänkin, ellei elämä olisi vienyt peliporukkaamme pitkin maailmaa.
Noihin aikoihin minun kaltaisteni pelaajien Graalin malja oli tietokoneroolipeli, joka oikeasti tuntuisi näiltä aidoilta pöytäpelikokemuksilta. Sen enempää japanilaiset konsoliroolipelit kuin niin kutsutut ”kultalaatikopelit”, ne ensimmäiset tietokoneversiot Dungeons & Dragonsista, eivät päässeet lähellekään tätä tavoitetta.
Vuonna 1998 kaikki kuitenkin muuttui.
Näin jälkikäteen on vaikea kuvailla sitä, miten vallankumouksellinen peli Biowaren Baldur’s Gate oli ilmestyessään. Tietokoneroolipelien ystävät eivät olleet ikinä kokeneet mitään läheskään vastaavaa. Valtavan kokoinen tarina oli täynnä oikealta tuntuvia hahmoja, pelaaja sai itse pelata hahmolleen valitsemaansa roolia reagoimalla tapahtumiin ja keskusteluihin haluamallaan tavalla. Myös audiovisuaalinen ilme oli vuonna 1998 suorastaan ällistyttävän upea.
Ei olekaan mikään ihme, että Baldur’s Gatesta tuli välittömästi valtava hitti, jonka ikimuistoisimmat hahmot elävät yhä pelaamisen kollektiivisessa tietoudessa. Kuka voisi unohtaa vaikkapa samooja Minsciä, joka yhdessä pienoiskokoisen jättiavaruushamsterinsa, Boon, kanssa tarjoili oikeutta yksi nyrkinisku kerrallaan?
Vuonna 1998 tällainen oli aivan uskomatonta. Muistan vieläkin, miten äimän käkenä olin, kun hahmoni ympärille kerääntynyt seikkailijaporukka otti itsekin kantaa pelin tapahtumiin omien persoonallisuuksiensa mukaan. Jos porukassa oli hyviksiä ja yritti lyödä hynttyynsä yhteen pahisten kanssa tai tehdä valintoja, jotka sotivat hyvisten moraalikäsitystä vastaan, oli ihan mahdollista, että puolet ryhmästä otti loparit ja lähti omille teilleen. Bioware on käyttänyt samaista ideaa myöhemmin muissakin peleissään, kuten vaikka Mass Effecteissä tai Dragon Agessa.
Baldur’s Gate todellakin oli aikanaan niin vallankumouksellinen peli, ettei voi oikeastaan edes sanoa sen olleen vanhan koulukunnan peli. Se OLI vanha koulukunta. Se löi ykkösellä valmiiksi sen muotin, jota lukemattomat pelit edelleen käyttävät. Tosiaikainen taistelu, käyttöliittymän yleinen suunnittelu ja monet muut yksityiskohdat ovat eläneet Baldur’s Gatesta aivan tuoreimpiin genren peleihin, kuten vaikkapa Pathfinder: Kingmakeriin saakka.
Baldur’s Gate on siis eräs pelihistorian merkityksellisimmistä tietokoneroolipeleistä, mutta se on myös yli 20 vuotta vanha peli. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että sen myös huomaa, sillä myöhemmät samanhenkiset pelit – kuten vaikka Baldur’s Gate II – ovat lisänneet peruskaavaan niin paljon pieniä elämänlaatua parantavia tuunauksia, että paluu sen ensimmäisen pelin pariin tuntuu nykyään melko tuskaiselta. Tästä huolimatta netistä löytyi useita ihmisiä, joiden mielestä se on hyvä ja hieno asia, että esimerkiksi poimittavia ja käytettäviä esineitä ei voi korostaa pelimaailmassa, vaan pelaajan täytyy käsipelin sohia hiirellä jokaista puupinoa ja kiveä siinä toivossa, että sitä voi käyttää. Ei olla, katsokaas, mitään kasuaalipelaajia ja kaikkihan tietävät, että tympeiden askareiden toistaminen loputtomiin tekee pelistä ja sen pelaajasta koviksen!
Suosittelsinkin siis aloittamaan matkan Baldur’s Gaten maailmaan vaikka Baldur’s Gate II:n myötä, ja mielellään vielä modeilla tuettuna. Ei kannata hämmästyä jos sen jälkeen onkin sitten edessä vaikkapa sen Pathfinder: Kingmakerin tai Pillars of Eternityn pakkopelaaminen.