Kun minä olin nuori mies, tappelupelejä ei ollut markkinoilla ihan yhtä runsaasti kuin nykyään. Jos halusi kaksinpelattavaa kamppailua, vaihtoehtoina oli käytännössä joko International Karate, jossa oteltiin herrasmiessääntöjen ja jalojen budo-perinteiden mukaisesti, tai sitten Barbarian, jossa vastustajan pään pystyi lyömään irti kertaiskusta.
Arvatkaa viisi kertaa, kumpaa me pelasimme?
Barbarian on todellakin yksi Niistä peleistä. Niistä, jonka jokainen Commodore 64 -naavaparta varmasti muistaa. Osasyy tähän on se edellä mainittu irtopää-meno. Barbarian on sangen simppeli mätkyttelypeli, jossa kaksi barbaaria ottaa yhteen. Pelin tarinassa urhoollinen barbaarisankari yrittää pelastaa prinsessaa pahan velhon kynsistä, ja teknisesti ottaen tämä pelitila löytyy myös itse pelistä. Mutta ei sitä koskaan pelattu, koska kavereita vastaan mätkiminen oli niin paljon hauskempaa.
Teen itse asiassa pelille pienen karhunpalveluksen kutsumalla sitä simppeliksi, sillä vaikka Barbarian onkin monen muun C64-pelin tavoin kokemus, joka ei sen enempää opettelua vaadi, pelistä löytyy jonkin verran syvyyttä. Kaikki ilotikun kahdeksan suuntaa on valjastettu käyttöön, joko nappi pohjassa painaen tai ilman. Barbaarit osaavat kävelemisen sijaan huitoa miekoillaan monilla eri tavoilla, sekä tietenkin torjua miekaniskuja. Jokaisen häpeämättömän pelurin vakiotemppu oli silti pyöriä vastustajan nilkkoihin, jolloin tämä tietenkin lensi persiilleen ja oli pystyyn noustessaan helppo saalis. Teoriassa pyörähdys oli helppo väistää yli hyppäämällä, mutta eipä sitä kamalasti harrastettu.
Barbarianissa pystyy voittamaan joko mätkimällä, potkimalla ja läpsimällä kaverin kestopisteet nolliin, jolloin tämä tuupertuu kanveesiin. Tyylipuhtaampi voitto oli silti onnistua osumaan iskulla suoraan vihollisen kaulaan, jolloin pää singahti harteilta komean verisuihkun saattelemana ja matsi päättyi kertalaakista, vaikka kestopisteitä olisi ollut jäljellä miten paljon.
Moinen meininki tietenkin herätti jonkin verran pahennusta 80-luvun siisteinä pelivuosina, jolloin videopelit vielä miellettiin puhtaasti lasten puuhaksi. Tämä mielessä sopii myös ihmetellä, kenen mielestä oli hyvä idea markkinoida peliä pukemalla brittiläinen nakumalli Maria Whittaker niukkoihin bikineihin mainoskuvia varten.
Oikeastihan idea toki oli mitä mainioin, sillä vaikka pelin markkinointi vähäpukeisilla naisilla onkin kyseenalaista puuhaa, idea toimi. Väittäisin, että pelin ilmestymisen aikaan hengissä olleet pelurit muistavat Barbarianin ensisijaisesti nimenomaan Maria Whittakerin tähdittämistä mainoksista ja kansikuvista. Jos nyt en ihan väärässä ole, myös se yksi kotimainen mikroharrastuslehti sisälsi aikanaan Barbarian-kansijulisteen, joka taisi useammassakin kodissa lentää roskikseen jos ei suoraan lehden avaamisen, niin viimeistään seinälle teippaamisen jälkeen.
Mutta sellaista viatonta aikaa se oli. Nykyään Mortal Kombat 11 tarjoilee fotorealistisia lävistettyjä aivoja, räjähtäneitä torsoja ja irti leikattuja kasvoja. Kun Minä Olin nuori, piti turvautua siihen kaikkien aikojen parhaimpaan grafiikkamoottoriin: omaan mielikuvitukseen. Sen siivittämänä barbaarien päät lensivät korkealle ja veri näytti niin realistiselta.
Ja ei, tässä kohtaa ei tarvitse aloittaa keskustelua videopelien vaikutuksesta kehittyvien lasten mieliin.