Toinen maailmansota ei ollut oikeasti ihan näin hauska
Muistan yhä ensimmäisen pelini Battlefield 1942:ssa. Pelin ollessa vielä betavaiheessa hyppäsin hölmöistä tempauksistaan tunnetun Something Awful -foorumin serverille, jossa pyöri nyt klassikoksi muodostunut Wake Island -kartta. Ensimmäinen näky, joka minua serverillä kohtasi, oli vuoren rinteeseen noin 45 asteen kulmaan pysäköity lentotukialus. Mikäpä voisikaan tiivistää Battlefield 1942:n, vakavien sotakenttien pellenenäisen hölmöläisen, paremmin?
Nykyään ruotsalaisen DICEn kehittämät Battlefield-pelit ovat toki jo hyvin tunnettua ja innokkaasti kopioitua kauraa: suurten pelaajamäärien vääntöä taistelukentille sijoitetuista kiintopisteistä ajoneuvojen ja hahmoluokkien kera. Vuonna 2002 Battlefield 1942 kuitenkin räjäytti tajuntoja. En ollut varmastikaan ainoa, jonka ensimmäiset pelit menivät pitkälti taivaalla kaartotaistelua käyviä lentokoneita tai kukkuloilla möyriviä panssarivaunuja ihmetellen.
Aihepiirikin oli Korkeajännitysten parissa kasvaneelle nuorelle miehelle mitä rakkain: toinen maailmansota! Natsit vastaan britit, japanilaiset vastaan jenkit, natsit vastaan neuvostoliittolaiset! Tobruk, Midway, Kursk, Ranskan pensasaidat ja muut klassiset sotateatterit vihdoin videopelimuodossa! Emmepä me poloiset vielä silloin osanneet aavistaa, että Normandian maihinnousuista tulisi vielä ajan kuluessa kirosana. Silloin kaikki oli niin uutta ja upeaa.
Pelin tavoittena oli tietenkin tehdä tiukkaa tiimityötä, sillä vain niin toimimalla pystyi pitämään hallussaan karttojen kontrollipisteitä, mikä taas oli avain voittoon: mitä enemmän kontrollipisteitä oma tiimi hallitsi, sitä nopeammin vihollisten tiketit kuluivat kohti nollaa ja vääjäämätöntä tappiota.
Tätä tarkoitusperää varten tiimeillä oli tarkka-ampujia, pioneerejä, rynnäkköjoukkoja, panssarintuhoajia ja tietenkin runsaasti erilaisia ajoneuvoja. Realismista ei sinänsä ollut tietoakaan, sillä esimerkiksi Tiger-tankki sai röpötellä M10-panssarintorjunta-ajoneuvoa 88-millisellä tykillään useita kertoja, vaikka oikeasti M10:n panssarit olivat niin ohuet, että jalkaväen aseetkin olivat sen miehistölle uhka.
Mutta toisaalta eipä Battlefield 1942 yrittänyt mikään simulaatio ollakaan, ja juuri siinä oli pelin vahvuus. Tuskinpa peli olisi jäänyt historiankirjoihin, elleivät pelaajat olisi pystyneet hyppimään kesken silmukan hävittäjästään, ampumaan laskuvarjosta roikkuen singolla alas perässä pyörineen viholliskoneen, ja sitten kipuamaan taas lähelle leijailleen oman koneensa puikkoihin. Tuskin olisin itse takonut peliä niin innokkaasti, elleivät lentokoneiden siivillä makaavat tarkka-ampujat, dynamiittia täyteen lastatut itsemurha-ajoneuvot ja monet muut täysin hölmöt ideat olisi olleet mahdollisia.
Battlefield 1942 jäi runsaan hölmöilypotentiaalinsa, tiukan toimintansa ja aikaisekseen näyttävien grafiikoidensa ansiosta pelaajien muistoihin. Vielä pitkään pelin kadottua virallisesti myynnistä yksityisserverit pyörivät pitkin Internetin nurkkia. Lopulta EA:kin tajusi potentiaalin ja julkaisi pelistä päivitetyn version, Battlefield 1943:n. Vaikka se ei ollutkaan täysin identtinen alkuperäisen kanssa, se sisälsi tarpeeksi tuttuja elementtejä ja lisäsi peliin uusia mahdollisuuksia sen verran, että siitäkin tuli legenda.
Sittemmin Battlefieldejä on tullut ja mennyt, mutta kohelluksen määrä ei ole vähentynyt tippaakaan. Kun vuosia myöhemmin hyppäsin ensimmäistä kertaa Battlefield 4:n moninpeliserverille, minua tervehti maan alaisissa metrotunneleissa liekit perässään lepattaen lentävä hyökkäyshelikopteri, jonka joku oli onnistunut ninjailemaan ahtaaseen koloon vihollistiimiä kurittaakseen.
Numerot kasvavat, sotateatterit ja aikakaudet vaihtuvat, mutta Battlefield on aina Battlefield.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä. Pelaajalehti.comissa joka lauantai!