Bucky O’Hare (1992)
Nintendon 8-bittisen NESin aikakaudella muutama firma onnistui ylitse muiden tehtailemaan laitteelle tyylikkäitä ja näyttäviä pelejä. Nintendon itsensä lisäksi Capcom ja tietenkin myös Konami onnistuivat kerta toisensa jälkeen ja loivat itselleen omat talon sisäiset tyylinsä. Vaikka pelien lajityypit saattoivat vaihdella, kädenjäljestä tunnistaa helposti kunkin firman pelit melkeinpä ensisilmäyksellä.
Tällä kertaa tarkasteluun osui verkkopäätoimittaja Arvekarin pyynnöstä Bucky O’Hare, jonka olisin voinut nimetä Konamin peliksi jo muutaman sekunnin musiikinkuuntelun perusteella. Tarjolla on taas kerran armotonta mutta näyttävää tasohyppelyä.
Siltä varalta, että Bucky O’Hare ei ole lisenssinä tuttu, kyseessä on 1980-luvun sarjakuvasankari, joka vuosikymmenen kaikkien muiden vähänkään lupaavien sarjakuvien tavoin sai 1990-luvun vaihteessa piirrossarjansa. Kaikki myös tietävät, että piirrossarjojen äärimmäisenä tarkoituksena oli myydä lapsille leluja ja oheiskrääsää, joten luonnollisesti Bucky O’Harekin sai oman videopelinsä.
Bucky O’Hare on selvästi kotoisin samasta talosta kuin vaikka vuoden 1989 Teenage Mutant Ninja Turtles. Suurikokoiset ja sarjakuvamaiset spritet sekä erityisesti taustalla soiva letkeä musiikki ovat niin Konamia kuin olla voi.
Itse peli on sivuttain ja ajoittain pystysuoraankin vierivä tasohyppelypeli, jossa Bucky yrittää pelastaa avaruuslaivansa miehistöä rupikonnien vankiloista. Kukin neljästä vangista on lukittu omalle planeetalleen, jotka noudattavat videopelien perustuslakiin kirjattua jääplaneetta/tuliplaneetta-luokittelua.
Bucky O’Hare erottuu tyypillisistä NES-tasohyppelyistä muutaman mainion idean avulla. Ensinnäkin Buckyn pelastaessa kavereitaan nämä liittyvät pelattavien hahmojen valikoimaan, eikä hahmon vaihto ole sen suurempi juttu kuin Select-napin painaminen vaikka kesken hypyn. Kaikilla hahmoilla on omat erikoiskykynsä, joiden avulla monet hyvin vaikeilta tuntuvat kohtaukset muuttuvat paljon helpommiksi. Mukana on myös hyvin kevyttä hahmonkehitystä, sillä jokaisen hahmon erikoiskykyä voi kehittää entisestään keräämällä kenttiin sijoiteltuja esineitä.
Tällaiset mainiot ideat eivät ole lainkaan yllättäviä kun tajuaa, että monet Bucky O’Haren kehittäjistä perustivat muutamaa vuotta myöhemmin Treasure-yhtiön, joka puolestaan kehitti Gunstar Heroesin ja Ikarugan kaltaisia klassikkopelejä.
Eroista huolimatta Bucky O’Hare jakaa yhden erittäin merkittävän piirteen monien NES-pelien, kuten sen jo mainitun Teenage Mutant Ninja Turtlesin, kanssa. Se on sadistisen vaikea. Tasohyppely itsestään ei ole suunnattoman haastavaa, vaikka taitoa kysytäänkin useissa kohtauksissa. Paljon hankalampaa on se, että kaikki kentät on ladattu täyteen kieroja kerrasta poikki -kuolemia, joista valtaosaa ei voi väistää lennosta, vaan ne täytyy opetella kuolemalla ja yrittämällä uudelleen.
Oman soppansa sotkuun tuo myös se, että kun pelaaja ottaa osumaa, pelihahmo lamautuu hetkeksi. Tämä pysäyttää liikkeen ja keskeyttää kaikki toiminnot. Joten jos oli vaikka juuri hyppäämässä, hyppy jää tekemättä. Jos oli jo lennossa, hyppy loppuu kuin tiiliseinään juosten. Kehittäjät tietävät nämä seikat itsekin ja hyödyntävät niitä härskisti heittelemällä juuri oikeisiin paikkoihin yllättäviä vihollisia, jolloin jälleen kuollaan ja kiroillaan.
Kuten oheisesta videosta näkee, kolme pelin neljästä peruskentästä tyssäsi siihen, että en jaksanut enää rassata uudelleen läpi pitkiä kohtauksia, joissa täytyy palanen kerrallaan opetella ulkoa vaikka sokkeloa, jossa perässä virtaa juoksuvauhdilla valuvaa laavaa ja jossa ei koskaan ole aikaa harkita seuraavaa siirtoaan. Lähditkö väärään suuntaan? Nyt on hyvä hetki arvioida, paljonko se kädessä oleva ohjain maksoikaan ja onko sen seinään heittämisestä saatava hetkellinen tyydytys rahan arvoista.
Ymmärrän silti hyvin, miksi Bucky O’Hare nauttii niin legendaarisesta maineesta niiden keskuudessa, jotka pelasivat sitä aikanaan. Se on komea ja erittäin hyvillä musiikeilla varustettu peli, jonka pelattavuus on myös enimmäkseen todella toimivaa. Aikaisekseen piristävän rohkeat ideat auttavat sitä myös erottumaan massasta ja tekevät piraattijäniksen seikkailusta yhä pelaamisen arvoisen kokemuksen.
Haluatko itse suositella jotain oman lapsuutesi klassikkoa tai altistaa minut jollekin aivan karmealle kidutuspelille? Peliehdotuksia otetaan vastaan kommenteissa!