Se realistisempi vaihtoehto arcade-koohotukselle
Nykyään Call of Duty -pelisarjalla on varsinkin Internetin peliraadin keskuudessa maine jonnepeleistä pahimpana. Täyttä arcadehuttua ja kasuaalimoskaa, jos heiltä kysytään. Tämä mielessä on ehkä yllättävää kuulla, että kun Call of Duty -sarja lanseerattiin, sen tarkoituksena oli nimenomaan olla se realistinen vaihtoehto EA:n Medal of Honor -peleille.
Siinä missä Medal of Honoreissa tetsailtiin yksinäisenä kommandona panzerfaust olalla natsien tukikohdissa, Call of Dutyn tunnuslauseena oli alusta saakka ”yksi mies ei voita sotaa”. Korkeajännityksen övereinä hylkäämien tarinoiden sijaan Call of Duty halusi viedä pelaajat keskelle oikeita sodan ratkaisuhetkiä ja antaa näiden pelata oikeiden sotasankareiden rinnalla, olipa kyse sitten Hollannin siltoja valtaavista brittien punabarettisista laskuvarjojääkäreistä, tai Stalingradin raunioissa taistelevista neuvostopatriooteista.
Call of Duty iski aikanaan FPS-peleistä pitävien keskuuteen kuin 155 millimetrin tykistökranaatti. Pelaajat olivat jo täysin leipiintyneitä Medal of Honorin tarjoamaan hölmöilyyn ja halusivat vaihtelua.
Peli ei olisi voinut alkaa enää paljon dramaattisemmin, sillä sen ensimmäisessä kentässä hypättiin amerikkalaisena laskuvarjojääkärinä Normandian rannikolle valmistelemaan maihinnousua. Tehtäviä alustettiin oikean näköisiä karttoja ja arkistokuvia hyödyntävillä introilla, jotka saivat heti pelin tuntumaan realistiselta: näinhän niitä oikeitakin sotilaita ohjeistettiin! Itse peli loihti välittömästi mieleen tunnelmia hittisarja Band of Brothersista, kun pienet amerikkalaissotilaiden joukot vaimensivat natsien vartijoita ja kävivät pieniä kärhämiä sabotoidessaan IT-tykkejä.
Call of Duty teki pelaajiin vaikutuksen myös pyrkimyksellään mallintaa taistelua realistisesti. Aseet olivat todella tappavia, ja esimerkiksi saksalaisten konekivääripesäkkeen vyöryttäminen edestä päin oli aikamoista itsemurhaa. Erinomainen äänimaailma ja hienot efektit, kuten liian lähelle osuneen räjähdyksen tuottama tinnitus ja näkökentän sumeneminen korostivat taistelussa olemisen tunnelmaa entisestään. Nykyään Call of Duty toki näyttää noin 16 vuotta vanhalta peliltä, eli efekti ei enää ole aivan niin iskevä kuin aikanaan. Mutta silloin? Voi pojat.
Jos ajan hammas onkin puraissut peliä visuaalisesti, pelattavuutensa puolesta ensimmäinen Call of Duty on yhä yllättävän kuranttia kamaa. Oli suorastaan yllättävää palata pelin pariin noin 15 vuoden tauon jälkeen ja huomata, että karumpia grafiikoita lukuunottamatta se oli jo äärimmäisen lähellä myöhempien pelien hyödyntämää kaavaa. Pelailin tuolloin sattumalta juuri Call of Duty: World War II -peliä arvostelua varten, ja karumpia grafiikoita lukuunottamatta pelit tuntuivat hyvin samanlaisilta.
Tämä on toki osoitus siitä, että Call of Duty oli 16 vuotta sitten aikaansa edellä ja tuolloin hyvinkin vallankumouksellinen peli, mutta myös siitä, että sarjan myöhemmät osat ovat kenties aivan pikkuisen muuttuneet kaavamaisiksi.
Call of Dutystä tuli välitön hitti. Se oli vuoden 2002 myydyimpiä pelejä, ja keräsi myös runsaasti positiivista palautetta pelaajilta ja lehdistöltä. Kun muutamaa vuotta myöhemmin oli sitten aika julkaista pelille jatko-osa, se sai komean ja keskeisen aseman Microsoftin tulevan Xbox 360 -konsolin hypevideoissa. Kruunu oli siepattu pois EA:lta, eikä Call of Duty sitä sitten seuraavaan puoleentoista vuosikymmeneen muille enää luovuttanutkaan.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä. Pelaajalehti.comissa joka lauantai!