Jokainen meistä on varmasti tehnyt elämänsä aikana ostoksia, jotka kaduttavat jälkikäteen. Näin on taatusti myös videopelien kohdalla, sillä joskus hyvältä näyttänyt pelikään ei välttämättä miellytä. Toisinaan hieman tarkkaavaisemmalla huomioimisella olisi voinut ehkä välttyä ikävyyksiltä, kuten minulle kävi.
Nintendo 64:n parhaat pelit olivat todella hyviä, mutta niitä – tai konsolin pelejä yleensäkään – ei ollut ihan hirveästi. Pelikaupan hyllyltä bongattu upouusi Castlevania-peli kiinnitti heti huomioni, olihan kyseessä kuitenkin rakkaan pelisarjan tuore osa, ja vieläpä konsolille, jolle kaipasin kovasti pelattavaa. Koska älypuhelimet olivat vielä vuonna 1999 vain pilke tiedemiesten silmäkulmassa, en voinut tietenkään tarkistaa, oliko peli mistään kotoisin, mutta hei: Castlevania. Ei voi olla huono! Paketin takakannessakin oli jättimäinen ja siistiltä näyttävä luurankopomo, joten ostoon vain!
Jos olisin ollut enemmän läsnä tilanteessa ja vähemmän ostofiiliksissä, olisin ehkä voinut aavistella jotain kun pelikaupan kassa kysyi, haluaisinko ennen ostopäätöstä testata peliä demoasemalla. Kun vastasin kieltävästi, myyjä kysyi vielä kerran, olinko nyt ihan varma. Niin, jotain olisi ehkä voinut aistia, vaikka en olekaan Sherlock Holmes.
Kotona odotti karu pelikokemus, sillä Castlevania 64 ei todellakaan anna itsestään positiivista ensivaikutelmaa. Ensimmäinen kenttä sijoittuu Superman 64 -tason sumun peittämään metsään, jossa loputtomat luurangot hyökkivät kimppuun mitä hankalimmista suunnista. Toisin kuin sarjan aiemmat pelit, Castlevania 64 on kolmannesta persoonasta kuvattu 3D-peli, ja kehitystiimi ei ole varsinaisesti onnistunut tekemään sen kamerakontrolleista toimivia. Kameraa ei voi itse käännellä, mutta paikalleen pysähtymällä ja olkapäänappia painamalla sen voi kääntää osoittamaan pelihahmon katseen suuntaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kamera ei osoita oikeaan suuntaan läheskään aina.
Todelliset ongelmat alkavat, kun on aika tasohypellä. Castlevania 64:n kontrollit kun ovat suorastaan karmeat. Vampyyrinmetsästäjät liikkuvat oudon inertian kera: tarkkoja ohjausliikkeitä on mahdoton tehdä, koska analogiohjauksesta huolimatta hahmot kiihtyvät ja pysähtyvät miten sattuu. Useita kertoja hienovaraiseksi tarkoitettu liike ja hyppy johtavat kunnon pituushyppyyn suoraan rotkoon. Toisinaan taas hahmo jämähtää paikalleen kuin tatti tervaan.
En muista enää, miten se takakannen suuri luurankopomo minuun vaikutti 20 vuotta sitten, mutta nyt reaktio ei ehkä ollut toivotun kaltainen. Apinan lailla loikkiva jättipomo olisi juttu sinänsä, mutta sitten paikalle kurvaa puoli tusinaa luurankoa skoottereiden selässä, ja sen jälkeen minä katselinkin pomotaistelua kyynelten läpi naurettuani itseni aivan tärviölle. Ei ehkä se reaktio, jota synkkää goottikauhua tarjoilevan pelin pitäisi tuottaa.
Castlevania 64:n kehnous ei sinänsä ole hirveä yllätys, sillä tiettävästi sen kehitystiimi joutui työskentelemään hirmuisten aikavaatimusten alla. Peli piti saada ulos pikavauhtia, jotta se ehtisi joulumarkkinoille, eikä esimerkiksi kaikkea peliin suunniteltua sisältöä ehditty edes toteuttamaan, mistään viimeistelystä puhumattakaan.
Aikanaan sissitin pelin läpi puhtaasta jääräpäisyydestä, sillä pelien hankkiminen oli hyvin rajoitetulla budjetilla aika haastavaa. Kun jostain paskeesta maksettiin nykyrahassa 100 euroa, niin sitä paskettahan sitten pelattiin useamman kuukauden ajan vaikka hammasta purren. En tästä huolimatta onnistunut ikinä uskottelemaan itselleni, että Castlevania 64 olisi ollut hyvä peli, eikä 20 vuotta myöhemmin tehty uusintapeluu ainakaan muuttanut mieltäni.
Kamala peli.