Castlevania: Rondo of Blood
Kehittäjä: Konami
Julkaisija: Konami
Alustat: PC Engine
Julkaisu: 29.10.1993
Castlevania-pelit ovat vuosien varrella muuttuneet niin suosituiksi, että yhdessä Metroidien kanssa ne ovat luoneet jopa kokonaisen uuden genren. Symphony of the Nightin ja Nintendon käsikonsoleille julkaistujen Castlevanioiden myötä sarja hylkäsi perinteiset tasohyppelyjuurensa ja muuttui eräänlaiseksi kevytroolipeliksi.
Tässä myllerryksessä varsinkin monelta eurooppalaiselta pelaajalta on unohtunut kokonaan yksi Castlevania-peli: Rondo of Blood. Vain Japanissa nimellä Akumajo Dracula X: Chi no Rondo julkaistu teos on tavallaan äärimmäinen sen perinteisen Castlevania-pelattavuuden ruumiillistuma, mutta samalla siinä on myös monia todella kehittyneitä elementtejä. Näiden ansiosta se on minun suosikki-Castlevaniani.
Kuten varmasti moni muukin europeluri, tajusin Rondo of Bloodin riemut vasta myöhään. Länsimaissa totaaliflopanneelle PC Enginelle julkaistua peliä ei koskaan edes nähty Japanin ulkopuolella ennen hämmentävää Wiin Virtual Console -julkaisua, sekä vuoden 2007 PSP-julkaisua, Castlevania: The Dracula X Chroniclesia. Niinpä minäkin pelailin Rondo of Bloodia vasta verrattain myöhään ja tietenkin emuloituna.
Kokemus kuitenkin vei minut mukanaan ykkösellä. Olen aina pitänyt Castlevania-pelien tunnelmasta, joka tihkuu sitä wanhojen hyvien aikojen Hammer-studion kauhuleffameininkiä. Vampyyrit, ihmissudet, haudoistaan nousseet luurangot ja lukemattomat muut vaarat puskevat vastaan, kun Richter Belmont taistelee tietään läpi kauhujen linnoituksen.
Taustalla pauhaavat hillittömän hyvät uudelleensovitukset klassisista Castlevania-biiseistä ja väittäisin, että peli sisältää sarjan historian parhaat versiot monista tutuista kappaleista. Kaunis pikseligrafiikka on myös erinomaisen hehkeää ja ottaa hyödyn irti PC Enginen suurista spriteistä.
Sikamaisen kaunis? Kenties sarjan historian parhaat musiikit? Nämä olisivat jo yksistään hyviä syitä sille, miksi Rondo of Blood on peliklassikko, mutta se todellakin sisältää myös paljon syvyyttä. Richter Belmont ei suinkaan ole se pelin ainoa pelattava hahmo, sillä jos keksii yhdessä pelin alkupään kentissä vaihtaa kakkosaseensa hyödyttömän oloiseen avaimeen ja sitten selviämään se kädessä tiukasta takaa-ajosta ja vesimiesten hyökkäyksestä, voi avata käyttöönsä Maria-tytön, joka käyttää aseinaan kirjaimellisesti eläimiä. Ei siis pahalla tavalla. Maria vain on eläinten ystävä ja pystyy vaikka kutsumaan kissat, kilpikonnat ja lohikäärmeet pistämään Draculaa palasiksi.
Peli on myös täynnä salaisuuksia. Niiden perinteisten Castlevania-juttujen, kuten seiniin kätkettyjen lihanpalojen ohella linnasta löytyy kokonaan kätkettyjä ja vaihtoehtoisia reittiä ja kenttiä. Joskus niiden löytäminen on helppoa: ahaa, kun seison tämän napin päällä, eteen putoavat rappuset avaavat tien eteenpäin. Toisinaan pitää osata vaikka ruoskia oikeaa viattoman näköistä seinää löytääkseen jättipommin, joka räjäyttää tien auki.
Rondo of Blood leikittelee myös hauskasti pelaajan odotuksilla. Pudotukset rotkoihin eivät ole läheskään aina tappavia, vaan useimmiten niihin tipahtamalla joutuu vain toiselle, vaikeammalle reitille kohti kentän pomoa.
Nämä ovat sellaisia juttuja, joiden ansiosta Rondo of Blood on puhdasta kultaa. Se on sujuvan pelattava, kaunis ja hyvän kuuloinen Castlevania-seikkailu, joka tarjoilee syvyyttä ja perinteisten Castlevanioiden tiukinta menoa. Vaikka sen jatko-osa, Symphony of the Night, onkin ehkä yleisesti parempana pidetty peli, itse pidän jääräpäisesti omasta mielipiteestäni kiinni: Rondo of Blood on se paras Castlevania.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä Pelaajalehti.comissa joka lauantai!
