Salaisuuksien pino, mutta ei surkea sellainen
Castlevania-sarjalla on pitkät ja jalot perinteet, joista minä en kamalasti piitannut useisiin vuosiin. Olin toki pelannut NESin Castlevania-pelejä ja saanut Simon’s Questista niin huonot vaikutelmat, että kiinnostus koko sarjaa kohtaa kyykkäsi suunnilleen siihen. Super Castlevania oli toki melkoista silmäkarkkia, mutta nuoren miehen rahat eivät riittäneet 600 markan peliin, jonka pelasi läpi iltapäivässä.
Kaikki muuttui kuitenkin vuonna 1997, jolloin pelikaupassa työskennellyt kaverini tuli viikonlopuksi vierailemaan ja toi mukanaan pinon aivan uudenkarheita pelejä. Mukana oli myös Symphony of the Night, jota sitten pelasinkin suunnilleen koko viikonlopun.
Olen aina pitänyt Castlevanian tyylisestä viktoriaanisesta goottikauhusta, joten Symphony of the Night vetosi minuun välittömästi aihepiirillään. PlayStation loihti ruudulle uskomattoman upeaa pikselitaidetta, jonka avulla synkkä maailma heräsi eloon tavalla, johon aiemmat Castlevaniat eivät olleet kyenneet. Ja se musiikki! Koska kyseessä oli CD-peli, musiikki oli tietenkin levyllä ihan ääniraitoina ja sieltä ne ripattiin saman tien tietokoneen kovalevylle jatkokuuntelua varten.
Todellinen tähti oli kuitenkin pelattavuus, sillä vaikka Symphony of the Night ei ollut läheskään ensimmäinen Castlevania-peli, se oli sarjan ensimmäinen todellinen metroidvania-peli ja esikuva kaikille myöhemmin tulleille sarjan peleille. Lineaariset kentät olivat historiaa ja pelaaja sai nyt tutkia rauhassa koko kartanoa. Eihän toki siitä aluksi ollut tutkittavissa kuin pieni kaistale, sillä linna aukesi tasaista vauhtia pelaajan oppiessa tuplahyppyjä tai vaikka kyvyn muuttua usvaksi.
Kun viikonloppu oli ohi ja peli palautettiin kauppaan, marssin itse samaa vauhtia perässä ostamaan oman kopioni, jota sitten pelailin kuukausien ajan. Muistaakseni läpäisin molemmat linnat – joista toinen on siis se ensimmäinen linna peilikuvana – ja muutenkin olisin tahkonnut pelistä suunnilleen platina-trophyn, jos PlayStationilla olisi sellaisia ollut.
Symphony of the Night aloitti myös vuosikausia kestäneen ihastukseni koko pelisarjaan, jonka myötä olen ostanut ja pelannut kaikki Nintendon käsikonsoleille julkaistut samanhenkiset jatko-osat, sekä ne aikanaan pelaamatta jääneet varhaisemmat osat. Sitä kautta löysin myös oman suosikki-Castlevaniani, joka ei siis suinkaan ole Symphony of the Night. Mikä sitten? Ehkä sen aika päätyä retrosteltavaksi on vielä edessä…
Sitä odotellessa voin suositella lämpimästi Symphony of the Nightia. 20 vuoden ikä ei ole nimittäin vähentänyt pelin hohtoa lainkaan.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä uudistuneessa Pelaajalehti.comissa joka sunnuntai!.