Pelimaailmassa on muutamia pelejä, jotka mielletään niin legendaarisen huonoksi, ettei niiden ilmestymistä voi kuin ihmetellä. Jo retrosteluun päätynyt Atari 2600:n E.T. ja Nintendo 64:n Superman 64 ovat ihan vakavasti otettavia kandidaatteja kaikkien aikojen huonoimmiksi oikeiksi peleiksi – koska tietenkin jonkun Erno-Petterin vääntämät harrastepelit jätetään laskuista.
Mutta näiden pelien kohdalla sitä osaa jotenkin hyväksyä sen, että joo, ovathan ne paskaa, mutta kuvitteliko kukaan ikinä muuta? Nopeasti tehdyt lisenssipelit ovat yleensä täyttä tuubaa, joten ketä kiinnostaa.
Tämä mielessä onkin hämmentävää, että muutama muu ”huonoin peli ikinä” -kandidaatti löytyy Nintendon pelisarjojen riveistä. Japanilaisjätti loi itselleen vielä tähän päivään saakka kestävän maineen firmana, joka panostaa laatuun.
– Lykätty peli voi olla lopulta hyvä, mutta huono peli on sitä ikuisesti, kuten Shigeru Miyamoto kuuluisasti totesi.
Niinpä ei voi kuin ihmetellä, mitä Japanissa onkaan tapahtunut, että Nintendo on lyönyt leimansa Philipsin CD-I-konsolille julkaistuihin The Legend of Zelda –peleihin.
Link: The Faces of Evil
Hieman ehkä huijasin, sillä todellisia The Legend of Zelda -pelien taustalla olevia syitä ei tarvitse arvuutella, vaan ne ovat lakiteknisiä. Kuten suunnilleen kaikki tietävät, Nintendo suunnitteli 1990-luvulla CD-ROM-lisälaitetta Super Nintendo -konsoliinsa. Ensimmäinen yhteistyökumppani olisi ollut Sony, mutta Nintendo hyppäsi paremman diilin perässä Philipsin kelkkaan ja suututti Sonyn kehittämään oman PlayStation-konsolinsa.
Katseltuaan, miten ajan muut CD-pohjaiset konsolit, kuten Segan megafloppi Mega-CD, rämpivät, Nintendo päätti pistää stopin tällekin diilille. Korvauksena sopimusrikosta Nintendo myönsi Philipsille luvan käyttää The Legend of Zeldan ja jopa Super Marion hahmoja heidän itse kehittämissään peleissä. Diili tuotti Hotel Marion ohella kolme The Legend of Zelda -peliä, jotka ovat toinen toistaan kamalampia.
Kaksi peleistä, The Faces of Evil ja Wand of Gamelon, kehitettiin venäläisen Animation Magic -studion toimesta, minkä myös uskoo katsellessaan pelien legendaarisen huonoja alkuanimaatioita. Kun muistaa, että kyseessä oli C-luokan animaatiostudio, on ehkä ihan ymmärrettävää, että ne itse pelit ovat mielettömän surkeita tasohyppelyn ja kevyen roolipelin yhdistelmiä, mutta että myös se animaatiopuoli… Trion kolmannesta kamaluudesta, Zelda’s Adventuresta, vastasi amerikkalainen Viridis, joka on niin menestynyt pelinkehittäjä, ettei firmalla ole edes Wikipedia-artikkelia.
Zelda: The Wand of Gamelot
Venäläispelit ovat todellakin käytännössä samoja pelejä osittain uusilla grafiikoilla, animaatioilla ja musiikeilla. CD-I-konsolia ei ikinä oikeastaan kehitetty perinteisiä videopelejä varten, joten laitteen ohjain oli legendaarisen surkea, mikäli konsolin omistajalla edes oli ohjainta: kaikki CD-I:n softa piti suunnitella pelattavaksi myös hiirellä, mikä sitten selittääkin paljon. En silti voi kuin raapia päätäni, kun esimerkiksi ovista sisään kulkeminen, inventaarion avaaminen ja pommien heittely on sijoitettu saman napin taakse.
Zelda’s Adventure taas on ylhäältä kuvattu toimintaroolipeli, joka on pyrkinyt apinoimaan sitä ensimmäistä Legend of Zelda -peliä, mutta jälleen luokattoman surkealla tuloksella. Kontrollit ovat taas todella epämääräiset ja vihollisten sijoittelu ruudulle on tehty sattumanvaraisesti. Niinpä kun pelaaja kävelee uuteen huoneeseen, todella usein hän ilmestyy uuteen huoneeseen suoraan vihollisen päälle. Koska Zelda’s Adventure ei sisällä esimerkiksi vahingon jälkeistä haavoittumattomuutta, yleensä sitten menettääkin kaikki sydämensä noin puolessa sekunnissa, minkä jälkeen peli kaatuu.
Zelda’s Adventure
En voi kuin kuvitella, miltä CD-i-konsolin ostajista on tuntunut, kun he ovat Nintendon sekä The Legend of Zeldan nimien houkuttelemina ostaneet jonkun peleistä. Vaikka itse yritin lähestyä pelejä puhtaan historiallisesta perspektiivistä ja etsiä niistä edes jotain positiivista, jotain kiinnostavaa, jotain merkityksellistä, käteen jäi tyhjä arpa. Venäläisissä peleissä on ihan hyvät musiikit, mutta siihen se sitten jäikin.
Veikkaan, että nämä Philipsin tarjoamat huonot kokemukset olivat myös merkittävä syy sille, että Nintendo ei sitten päästänytkään ulkopuolisia tahoja ihan hetkeen käsiksi heidän rakkaisiin pelisarjoihinsa. Vasta Retro Studiosin mainiot Metroid Primet raottivat ovea edes hieman, mutta silti jouduimme odottelemaan pitkälle 2010-luvun puolelle, ennen kuin The Cadence of Hyrulen tai Mario & Rabbids: Kingdom Battlen kaltaiset pelit saivat vihreää valoa.