Komea grafiikkademo järkytti vaikeudellaan
Contra III: The Alien Wars ei ole ainakaan nimensä perusteella välttämättä tuttu peli läheskään kaikille eurooppalaisille SNES-pelureille, vaikka todennäköisesti moni on sitä pelannut. Contra-sarjan pelit kun tunnettiin Euroopassa Probotector-nimellä. Urbaanin legendan mukaan Konami halusi välttää negatiivista julkisuutta ensimmäisen Contra-pelin julkaisun aikaan kohutusta Iran-Contra-skandaalista, mutta todellisuudessa kyse oli vain Saksan lainsäädännöstä: veri ei peleissä saanut lentää, mutta robotteja kyllä kelpasi räiskiä.
Rahaa säästääkseen Konami pisti koko Euroopan samalla vauhdilla kärsimään robotti-räiskinnästä, ja niinpä nimi tarttui koko pelisarjaan. Viimeistään kolmannen osan myötä koko homma tuntui jo täysin älyttömältä, sillä Contra III:n viholliset ovat myös Euroopassa groteskeja biomekaanisia hirviöitä H.R. Gigerin parhaiden perinteiden mukaisesti.
Nyt kun tämä hyödytön trivia on saatu pois päiväjärjestyksestä, voidaan puhua itse pelistä, joka oli aikanaan todellinen SNESin teknologiademo. Sarjan aiempien osien tapaan myös Contra III on sivuttain vierivä räiskintäpeli, jossa yksi tai kaksi pelaajaa juoksee, hyppii, ammuskelee kahdeksaan ilmansuuntaan ja kuolee jatkuvasti. Kuten muutkin Contra-sarjan pelit, myös Contra III on ladattu täyteen kakkakepposia: ikäviä äkkikuolemia, ruudun ulkopuolelta tulevia hyökkäyksiä ja ansoja, joita ei voi välttää, ellei osaa odottaa niitä.
Ideana oli oletettavasti, että pelaajat tahkoaisivat samoja kenttiä uudelleen ja uudelleen, kunnes ne olisivat ulkomuistissa. Onneksi legendaarinen Konami-koodi tarjosi käyttöön 30 elämää, joiden avulla lopputekstien näkeminen oli sentään edes teoriassa mahdollista.
Koska kyseessä oli SNESin julkaisupeli, Contra III otti kaiken irti SNESin graafisista mahdollisuuksista, erityisesti spritejen pyörittämiseen ja skaalaamiseen tarkoitetusta Mode 7 -grafiikkatilasta. Suunnilleen jokaiseen kenttään on tungettu pyöriviä, taustasta esiin zoomaavia tai muuten vain venkoilevia vihollisia.
Pelkän graafisen kikkailun ohella Mode 7:stä irtosi myös pelillistä antia, sillä Contra III sisältää useita ylhäältä päin kuvattuja kenttiä, joissa vaelletaan labyrinteissä ammuskelemassa vihollisten pesiä. Jälleen hyödyttömänä trivia-arvauksena voisin muuten ehdottaa, että Contra III saattaa olla ensimmäinen niin sanottua strafe-liikkumista sisältänyt peli, sillä ylhäältä päin kuvatuissa osioissa pelaaja liikkui oletusarvoisesti neljään pääilmansuuntaan olkapäänappien pyörittäessä hahmoa akselinsa ympäri.
Näyttävästä ulkoasusta maksetaan valitettavasti kova hinta, sillä Contra III ei koskaan pyöri hirmuisen jouhevasti, ja viimeistään kun ruudulla on vähänkään enempää toimintaa (ja koskapa Contrassa nyt sellaista olisi?) ruudunpäivitysnopeus dippaa mataliin yksinumeroisiin lukuihin. Koita siinä sitten väistellä hyökkäyksiä kun peli pyörii Powerpoint-presentaation nopeudella.
Tuntuu kovasti siltä, että kehitystiimin ykkösprioriteettina on ollut kehitellä näyttäviä kohtauksia, kuten taistelua miltei koko ruudun kokoisia pomoja vastaan, hyppelyä risteilyohjukselta toiselle ja niin edelleen. Eikä siinä mitään: efekti toimii. Contra III:n ensimmäinen kenttä ja sen kuuluisa jättimäinen kilpikonnapomo myivät varmasti jo lehdissä nähtyjen ruutukaappausten avulla useita konsoleita. Ja onhan se nyt vain aivan älyttömän hienoa kun eeppisen pomotaistelun jälkeen luulee läpäisseensä kentän… ja sitten oikea pomo iskee kouransa taustaseinän läpi ja repii koko ruudun kappaleiksi oikeaa pomotaistelua varten.
Kun nämä hienot kohtaukset on kertaalleen koettu, on aika kohdata tosiasiat: pelinä Contra III on kovin yksinkertainen ja rajoittunut, eikä pärjää vertailussa mitenkään Segan 16-bittiselle Megadrivelle julkaistulle Contra: Hard Corpsille. Mutta siitä puhutaan lisää myöhemmin.