Contra: Hard Corps (1994)
Konamin Contra-pelisarjalla on ollut hieman erikoinen ja lennokas maine aivan sarjan alusta saakka. Sikamaisen vaikeat räiskintäpelit ovat hurmanneet ja turhauttaneet pelaajia useilla alustoilla. Miltei kaikissa sarjan peleissä on ollut ne omat erikoisuutensa ja kikkansa, mutta tuntuu, että Mega Drivelle julkaistu Contra: Hard Corps kävi santsaamassa kikkajonossa pariinkin kertaan. Sen verran paljon outoja ja kokeellisia ideoita siihen on jemmattu.
Aluksi kaikki näyttää kovin tutulta ja turvalliselta. Robottien armeija on hyökännyt suureen kaupunkiin, joten Hard Corps -erikoisjoukkojen tyypit lähetetään paikalle pistämään loppua robottien rellestykselle. Siitä viis, että yksi erikoisjoukkojen tyypeistä on susimies ja toinen vaahtosammuttimen kokoinen robotti, tällaiset pikkujutut eivät pääse Hard Corpsissa edes hämmentävien yksityiskohtien kärkikymmenikköön.
Ei ole tippaakaan yllättävää, että peli on aivan sikamaisen vaikea. Niinhän ne kaikki Contrat aina ovat, mutta on kieltämättä hieman brutaalia, että noin 60% ruudusta on täynnä räjähdyksiä, joista osa on tappavia ja osa ei. Kertalaakista tappavat vihollisluodit hukkuvat helposti taustaan, joten käytössä olevat kolme elämää ja viisi jatkoyritystä kuluvat hyvin nopeasti pelin lähtiessä kulkemaan hieman huonommin.
Kun yritysten ja erehdysten kautta on taistellut tiensä vihollisten ja minipomojen läpi, edessä on arvatenkin loppupomo. Tässä kohtaa kuollaan taas muutamia kertoja, mutta kun pomo lopulta kellistyy, edessä on suuri yllätys: valinta siitä, mihin suuntaan haluaa tarinaa jatkaa. Pomo pakenee paikalta samalla kun hätäkeskus ilmoittaa, että läheiseen huippusalaiseen laboratorioon on hyökätty. Lähteäkö jahtaamaan pomoa vai puolustamaan tieteilijöitä?
Kumpikaan valinnoista ei ole automaattisesti oikea tai väärä. Ne vain johdattavat tarinan eri poluille ja lopulta useiden valintojen jälkeen yhteen useista erilaisista lopetuksista, joista osa on kätketty salaisten reittien ja pomojen taakse. En olisi todellakaan odottanut tällaista 16-bittiseltä räiskintäpeliltä!
Yllätykset eivät lopu siihen, sillä jollain ihmeen ilveellä Konamin kehittäjät ovat saaneet revittyä Mega Driven verrattain rajoittuneista grafiikkapiireistä irti jos jonkinlaisia efektejä, joiden ansiosta välillä juostaan sivuttain, toisinaan syvyyssuunnassa. Mukana on runsaasti spritejen skaalausta, jolla luodaan hauskoja syvyysefektejä, kuten vaikka kentän taustasta kohti ajavia ja päälle hyökkääviä vihollisia.
Hard Corps ilmestyi alkujaan vuonna 1994, samoin kuin Konamin hyvin hämärä ja erikoinen Castlevania: Bloodlines. Molempia pelanneena tulee väkisin mieleen, että Konamilla ovat silloin puhaltaneet erikoiset tuulet, sillä molemmat pelit on ladattu täyteen hyvin lennokkaita ja hämmentäviä vihollisia. Esimerkiksi tämän kentän pomo on jonkinlainen painonnostajarobotti, joka puolet ajasta juoksee pelaajan vieressä tehden tuuletusliikkeitä. No, mikäs siinä.
Tuntuu tavallaan vähättelevältä keskittyä näin paljon Hard Corpsin outouteen, sillä en haluaisi antaa kenellekään sellaista kuvaa, että peli olisi Contran jonkinlainen kämäinen kakkapeliserkku. Ehei, Hard Corps on erinomainen Contra-peli, aivan sarjan parhaimmistoa. Mutta outous ei ole mikään pieni piirre, vaan koko pelin läpi hohtava johtotähti.
Eikä se todellakaan ole mikään huono juttu, sillä juuri tämä outo hahmo- ja vihollissuunnttelu, ennakkoluuloton pelisuunnittelu, kokeellinen tarinankerronta ja muut erikoiset ratkaisut ovat ne jutut, jotka nostavat Hard Corpsin todellisten klassikkopelien joukkoon.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.