The Curse of Monkey Island
Nuorena miehenä niin kutsutut graafiset seikkailupelit, eli käytännössä ensin Sierra On-Linen ja myöhemmin Lucasfilm Gamesin pelit, olivat suuria suosikkejani. Varsinkin Lucasfilmin seikkailupelit toimivat täysillä, koska ne sekoittivat oikeasti hauskaa huumoria hyvään pelisuunnitteluun – siinä missä Sierran pelit olivat täynnä ”koska et tajunnut silittää rottaa pelin toisessa ruudussa, et voi edetä eteenpäin viimeisessä kohtauksessa, aloita uudelleen” -haistattelua sekä todella epäloogisia pähkinöitä.
Koska lapsuuden suuri intohimoni olivat merirosvot, Lucasfilmin (sekä LucasArtsin) peleistä kaikkein rakkaimpia olivat Monkey Island -pelit. Guybrush Threepwoodin matka pelätyksi merirosvoksi ei ollut helppo, mutta sitäkin viihdyttävämpi. Väittäisin myös, että Lucasfilm-tyyliset seikkailupelit saavuttivat oman huipentumansa vuonna 1997, jolloin julkaistiin sarjan kolmas osa The Curse of Monkey Island.
The Curse of Monkey Island on monen pelaajan mielestä se viimeinen ”oikea” Monkey Island -peli, minkä tavallaan ymmärrän. Sarjan seuraava osa Escape From Monkey Island oli melkoinen pannukakku ja myös Telltalen viihdyttävät Tales of Monkey Island -pelit jäivät hieman vajaaksi alkuperäisen trilogian loistosta. Mutta voi pojat, mikä trilogia!
Lucasfilm Gamesin juttu oli aina tehdä elokuvamaisia pelejä, mikä on toki ihan loogista. Olihan kyseessä kuitenkin George Lucasin Lucasfilm-elokuvastudion alaisuudessa pyörivä pelistudio. Firma oli aivan ensimmäisiä CD-ROM-kelkkaan hypänneitä pelistudioita, mutta toisin kuin moni muu 1990-luvun pelistudio, se ei täyttänyt omia CD-pelejään kehnolla koko ruudun animaatiolla ja muilla turhakkeilla (Rebel Assaultista puhutaan joku toinen kerta, nyt leikitään ettei sitä ollut olemassakaan) vaan ammattitaitoisten ääninäyttelijöiden esittämillä puheilla ja digitoidulla musiikilla.
Juuri tämä progressio saavutti huipentumansa The Curse of Monkey Islandissa, joka tuntui vuonna 1997 kuin pelattavalta piirroselokuvalta. Upeat käsin piirretyt grafiikat, komeat animaatiot, uskomattoman hyvä soundtrack ja jälleen ääninäyttelijöiden hyvät suoritukset nostivat pelin sinne aikansa komeimpien joukkoon. Minun kirjoissani aivan kärkisijoille.
The Curse of Monkey Island on kaikkien aikojen suosikkipelejäni ja yksi niistä seikkailupeleistä, joita suosittelisin aivan kenelle tahansa. Guybrush Threepwood joutuu jälleen kerran eeppiselle seikkailulle muutettuaan vahingossa kihlattunsa kultapatsaaksi. Ainoa toivo on etsiä vähintään yhtä arvokas vastike kirousta kantaneelle jättimäiselle timanttisormukselle, ja tarujen mukaan ainoa sellainen sijaitsee myyttisellä Blood Islandilla, jonka sijaintia kukaan ei tiedä. Ja luonnollisesti myös korvaava sormus on kirottu. Ei ole helppoa, ei.
LucasArtsin perinteiden mukaisesti The Curse of Monkey Islandin maailma on ahdettu täyteen hauskaa huumoria. Guybrushin matka alkaa sivistetyltä saarelta, jonka villit kanat elävät sulassa sovussa merirosvojen pyörittämien parturi-kampaamoiden, teatterien ja rantakerhojen kanssa. Kun tarina pyörähtää kunnolla käyntiin, parodioidaan välillä JFK:n salamurhaa, Yhdysvalloissa niin kovin yleisiä myyttejä paikallisista hirviöistä, noloja modernisoituja versioita vanhoista saduista ja näytelmistä sekä ties mitä muuta. Ja kuka voisi unohtaa ”A Pirate I Was Meant To Be” -musikaalinumeroa?
The Curse of Monkey Island hurmaa huumorillaan, koska se uskaltaa muille naureskelun ja viittausten ohella olla rehellisen hölmö ja höveli peli. Sen tarinaa ja hahmoja ei ole kääritty usean ironia-kerroksen alle, vaan se luottaa siihen, että hyväntahtoinen ja hassu huumori toimivat ja vetoavat pelaajiin. Varsinkin vuonna 2020 tällainen positiivinen huumori, joka ei pilkkaa ketään tai ilkeile kenellekään, tuntuu äärimmäisen tervetulleelta.
Vaikka peli on ehtinyt jo kunnioitettavaan 23 vuoden ikään (jessus, mihin ne vuodet katosivat?), kokemus ei ole kärsinyt pätkääkään. GOG.comista tai Steamista voi napata version, joka pyörii moderneilla tietokoneilla täydellisesti. A-luokan pulmasuunnittelu, erinomaiset näyttelijänsuoritukset ja hauska huumori ovat yllättäen yhä mestariteoksen elementtejä.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.