Retrostelussa Dactyl Nightmare – historian ensimmäinen VR-peli oli oksettava kokemus

Retrostelussa se alkuperäinen VR-peli.

4.3.2023 21:50

Helmikuu 2023 on taas joko yksi askel eteenpäin keinotodellisuuden uuden tulemisen marssilla, tai jälleen yksi todiste siitä, että laitevalmistajat eivät usko koko idean olevan totaalisen kuollut, riippuen siitä, keneltä kysyy. Syy tähän on tietenkin se, että PlayStation VR2 julkaistiin helmikuun lopussa. Kova hinta ja PlayStation 5 -konsolin verrattain huono saatavuus selittävät ehkä osittain sitä, miksi laite ei ole saavuttanut niin suunnatonta ja välitöntä suosiota kuin voisi toivoa, mutta ainakin teknologia on todella muikeaa.

Emme toki kuitenkaan retropelejä käsittelevällä palstalla puhu vuoden 2023 julkaisuista vielä muutamaan vuosikymmeneen, mutta PlayStation VR2:n julkaisu vei ainakin minut henkisesti takaisin vuoteen 1991, jolloin keinotodellisuus yritti ensimmäistä kertaa läpimurtoaan. Tuolloin se floppasi totaalisesti, koska teknologia ei ollut vielä lähelläkään vaadittavaa tasoa, joten palataan ajassa taaksepäin ottamaan selvää siitä, miksi keinotodellisuudella oli vuosien ajan todella huono maine vanhempien pelaajien keskuudessa.

Todella harvinaisesti sen syyn voi tiivistää kahteen sanaan: Dactyl Nightmare. Surullisen kuuluisa peli oli niin karmea kokemus, että se pelotti kokonaisen sukupolven suhtautumaan VR-laseihin kuin keskiaikainen munkki paholaiseen.

Dactyl Nightmaren tarina alkaa jo 1980-luvun puolivälistä, vaikka itse peli julkaistiinkin vuonna 1991. 1980-luvulla tohtori Jonathan D. Waldern teki IBM:n tutkimuslaboratorioiden piikkiin väitöskirjaansa keinotodellisuudesta ja tarkemmin sanoen teknologiasta, jolla se voitaisiin saavuttaa. Tutkimus oli ilmeisesti laadukasta, koska IBM löi pöytään sen verran rahaa, että Waldern sai perustettua keinotodellisuuslaitteita valmistavan yrityksensä, joka muutaman kokeilun jälkeen julkaisi 1990-luvun alussa Amiga 3000 -pohjaisen Virtuality 1000 -systeeminsä.

Kyseessä ei suinkaan ollut mikään kotilaite, vaan järkyttävän määrän rautaa tarvitseva hirvitys, jota myytiin suoraan teknologiayrityksille ja tietenkin myös pelihalleihin. Laitteesta valmistettiin kaksi versiota, joista toinen oli vyötärön korkuinen kehikko, toinen taas karting-auton kokoinen istuttava häkkyrä. Kyseessä ei ollut vain yritys estää ihmisiä harhailemasta päin seiniä lasit naamallaan, vaan oleellinen osa alkeellisen VR:n toimintaa. Lasien suuntaa ja kulmaa seurattiin kehikkoon upotettujen magneettien muodostaman magneettikentän avulla. Pelejä pelattiin joko kiinteiden ilotikkujen, tai myös magneettikenttien avulla paikkaansa seuraavan käsiohjaimen kautta. Täytyy nostaa kehittäjille hattua siitä, miten hyvin seurantaongelma on ratkaistu näin alkeellisella teknologialla, mutta suunnilleen siihen ne hatunnostot sitten loppuvatkin.

Virtuality 1000CS:n, eli sen seisottavan version, todellinen killer app oli Dactyl Nightmare, kahden pelaajan eeppinen kaksintaistelu avaruudessa kelluvien tasojen päällä. Peli sai nimensä taivaalla kiertelevistä lentoliskoista, jotka välillä syöksyivät nappaamaan toisen pelaajan kouriinsa ja pudottamaan tämän avaruuden tyhjyyteen. Idea oli jälleen todella kunnianhimoinen, mutta teknologia ei ollut lähelläkään vaadittavaa tasoa.

Jokainen keinotodellisuuslaseja käyttänyt tietää, että kokemuksesta on tiedossa hyvin voimakasta pahoinvointia, jos ruudunpäivitysnopeus ja pään liikkeiden seuranta eivät ole aivan kohdallaan. Pienetkin töksähtelyt tai erot pelaajan oman tasapainon ja lasien esittämän kuvan välillä saavat aikaan huimausta, joka pahenee nopeasti. Dactyl Nightmaressa kumpikaan osa-alue ei ollut lähelläkään vaadittavaa tasoa.

On huvittavaa, että juttua varten löytämäni vuoden 1991 TV-reportaasi keinotodellisuuden ihmeistä sisältää pienen pätkän Dactyl Nightmare -pelailua, joka päättyy siihen, että toimittajan on pakko joko lopettaa pelaaminen tai heittää kunnon laatat kameroiden edessä. Ajan ymmärrystä kuvaa kommentti siitä, että virtuaalitodellisuus on vain niin villi ja äärimmäinen kokemus että siitä tulee paha olo. Siistiä!

Vaikka Dactyl Nightmare oli aikanaan aivan karmea peli ja vielä karmeampi pelikokemus, se on ansainnut paikkansa pelimaailman legendojen joukossa. Se oli kuitenkin niitä aivan ensimmäisiä VR-pelejä, joten sitä voisi hyvin ajatella keinotodellisuusmaailman Wright Flyerina: aivan karmeana ja hädin tuskin käyttökelpoisena pioneerina, joka avasi ovet myöhempien vuosien parannuksille.

Pelillä tuntuu myös riittävän faneja, sillä vaikka alkuperäistä Dactyl Nightmarea ei nykyään pystykään pelaamaan, ellei satu löytämään jostain vielä toimintakuntoista Virtuality 1000CS -laitetta, muutama innokas kotikoodari loi siitä viimeistä polygonia myöten uskollisen käännöksen Oculus Rift -laseille. Jutun kuvat ovat myös tästä versiosta, sillä vaikka Oculus Rift -versio pyöriikin paljon pehmeämmin kuin alkuperäinen paske, se todellakin näyttää esikuvalleen uskolliselta.

Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.

Lisää luettavaa