Sotaleikkejä hiekkalaatikolla
Kehittäjä: EA
Julkaisija: EA
Alustat: Atari Lynx, Commodore Amiga, Megadrive, Super Nintendo
Kun minä olin nuori mies, räiskintäpeleistä ei varsinaisesti ollut pulaa, sillä ne olivat 8- ja 16-bittisten aikakausien yleisimpiä peligenrejä. Suurimmassa osassa niistä kuitenkin taisteltiin avaruusörmyjä tai muita fantasiaotuksia vastaan. Oikeista sotavempeleistä kiinnostuneille nuorukaisille ei kauheasti vaihtoehtoja ollut tarjolla.
Jotain kuitenkin, ja tämän pienen pyramidin huipulla seisoo minun mielestäni Desert Strike.
Vuonna 1992 Lähi-itä ja siellä käytävät kärhämät olivat kovin ajankohtaisia, kiitos oikean Persianlahden sodan. EA:n julkaisemassa isometrisessä räiskintäpelissä pelaaja komensi AH-64 Apache -helikopteria, joka teki yhden miehistön kommandoiskun hullun terroristijohtajan valtaamaan Lähi-idän öljyvaltioon.
Edessä oli pitkä ja haastava neljän tehtävän mittainen operaatio, jossa edessä oli oikeilta sotilastavoitteilta kuulostavia keikkoja: tuhottiin vihollisen ilmapuolustuksia, pelastettiin sotavankeja ja räjäyteltiin SCUD-lavetteja.
Desert Strike oli hidastempoisempi kuin monet aikalaisensa, ja se painotti enemmän strategiaa. Pelaajan kopteria ohjastettiin isometrisestä perspektiivistä ja se käyttäytyi ajan rajoitteet huomioiden aika realistisesti. Liikkeissä oli paljon inertian tuntua, eivätkä vihollisetkaan olleet mitään meedioita. Normaalisti pelottavat IT-ohjauslaukaisimet pystyi esimerkiksi tuhoamaan helposti heittämällä hienon lenkin suoraan laukaisimen selustaan tämän vielä kääntyessä pelaajaa kohti.
Pelin haastavin puoli oli silti resurssienhallinta. Kopterissa oli rajattu määrä ammuksia ja ohjuksia, rajallinen bensakapasiteetti ja verrattain vähän panssarointia. Niinpä sai vähän väliä olla etsimässä täydennystarvikkeita vihollislinjojen takaa, sekä kuljettamassa panttivankeja pelastuspaikalle korjauksia varten. Elämiä oli vain muutama, joten virheisiin ei ollut varaa.
Desert Striken pelattavuus oli hyvää ja tehtävät vaihtelevia, mutta minun suosikikseni se taisi nousta yksinkertaisesti sen takia, että se näytti ihan hiton siistiltä. Olen aina pitänyt pienestä ja tarkasta pikseligrafiikasta ja sitä Desert Strike tarjoili ämpärikaupalla. Pelin kehittäjien esikuvana toimivat pääsuunnittelija Mike Posehnin rakkaat Matchbox-pikkuautot, joiden ”paljon yksityiskohtia pienessä tilassa” -ilmeen he halusivat siirtää myös peliin.
Kokonaisuus toimi ja Desert Strike on mielestäni edelleen 16-bittisen aikakauden parhaita pelejä. Sekä Megadriven että Super Nintendon versiot ovat molemmat oikein toimivia. Pelille julkaistiin myös useita jatko-osia, jotka menivät peli peliltä enemmän puhtaan hölynpölyn suuntaan ja näin häviävät mielestäni selvästi vielä sangen realistiselle alkuperäiselle.