Discworld II (1996)
Edesmennyt Sir Terry Pratchett on varmasti modernin kirjallisuuden rakastetuimpia nimiä. Pratchettin Discworld-kirjasarja on ylittänyt 70 miljoonan kappaleen myynnit, kirjoja on käännetty yli 30 kielelle suomea myöten, ja niiden pohjalta on tehty vaihtelevalla menestyksellä muutamia elokuvia kuin TV-sarjojakin.
Miltei kaikkien Discworld-sivuversioiden ja osittain myös niiden käännettyjen versioiden ongelmana on, että merkittävä osa kirjojen hohdosta selittyy puhtaasti Pratchettin mestarillisella kielenkäytöllä. P.G. Wodehousen ohella Sir Terry oli niitä harvoja kirjailijoita, joiden sanaleikit ja mestarilliset fraasit menivät pelkkää huvitusta pitemmälle ja aiheuttivat ainutlaatuisen reaktion ainakin meikäläisen aivoissa. Aivan kuin aivoja olisi kutittanut.
Vähemmän yllättäen tämä mestarillinen teksti ei käänny aina hirveän hyvin vaikkapa puhutuksi dialogiksi. Vielä heikommin menee, kun joku muu kuin Sir Terry itse yrittää kirjoittaa Discworldia, sillä mestarin kynänjäljen toistaminen ei ole hirveän helppoa. Tällä teemalla: Discworld II: Missing Presumed…?
Discworld II on yksi kolmesta virallisesta Discworld-pelistä ja toisin kuin järjestysnumerosta voisi päätellä, sillä ei ole hirveästi tekemistä sen alkuperäisen Discworldin kanssa. Paitsi peligenre: molemmat ovat graafisia seikkailupelejä. Discworld II lainailee avokätisesti tarinaelementtejä kirjoista ja kertoo karkeasti vuonna 1991 julkaistun Reaper Manin eli Viikatemiehen tarinan. Kuolema on kadonnut, mistä johtuen ihmiset ja olennot kyllä edelleen kuolevat, mutta kukaan ei korjaa heidän sielujaan eteenpäin. Maailman kehnoin velho, Rincewind, lähetetään selvittämään, mitä on oikein tapahtumassa ja mitä asialle voitaisiin tehdä.
Periaatteessa tuttujen ideoiden lainailussa ei ole mitään vikaa, mutta käytännössä se paljastaa heti yhden suuren ongelman: pelin käsikirjoittanut Gregg Barnett ei ole Sir Terry. Kun peli lähtee kertomaan Discworld-faneille tuttua tarinaa, se asettaa itsensä suoraan vertailuasemaan Pratchettin alkuperäisen teoksen kanssa ja häviää kisan 100-0. Toki tämä oli jossain määrin väistämätöntä jo alkujaankin, koska tietenkin Discworld-peli on täynnä tuttuja hahmoja ja tilanteita, jotka yllättäen eivät kuulosta oikein samalta kuin kirjoissa.
Kaikki kyllä viljelevät niitä kirjoista tuttuja fraasejaan ja esimerkiksi ”Cut-me-own-throat Dibbler” yrittää myydä pelaajalle tee-se-itse-popcorn-kittiä, dialogi ei kuulosta tippaakaan Pratchettilta. Nerokkaat sanaleikit puuttuvat kokonaan, huumori on usein huomattavan alatyylistä ja niin edelleen. Alatyylin huumorissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta Pratchett nojasi siihen hyvin harvoin.
Ironisesti Discworld II:n tapauksessa käykin niin, että juuri se yleisö, jota se oletettavasti eniten kalasteli – Discworld-fanit – todennäköisesti piti siitä vähiten. Jos Pratchettin teksti ei olisi tuttua, ehkä hassu fantasiamaailma iskisi kovemmin ja huumorikin toimisi paremmin?
Mutta entä Discworld II pelinä? Ilokseni voin todeta, että se on paljon parempi kuin alkuperäinen Discworld, joka kuuluu Gabriel Knight III:n rinnalle seikkailupelien helvettiin. Ensimmäinen peli oli täynnä typeriä ja epäloogisia ongelmia, kun taas Discworld II ainakin tuntuu peliltä, jota voi pelata ilman läpipeluuohjeita.
Peli ansaitsee myös kehuja audiovisuaalisesta ilmeestään. Discworld II on puhdas CD-ROM-peli, joka käyttää kaikki levynsä komeaan käsin piirrettyyn ja animoituun taiteeseen, useisiin välianimaatioihin ja tietenkin täysin puhuttuun dialogiin. Rincewindin roolissa kuullaan Monty Python -legenda Eric Idle, jonka lisäksi kaiuttimissa vilahtelee vähän väliä muitakin brittiläisen komediamaailman nimiä. Vaikka vuoden 2021 perspektiivistä nykivät animaatiot kaipaisivat enemmän animaatioita, efekti kyllä toimii. Discworld II:n pelaaminen on edelleen ihan hauskaa puuhaa.
Discworld-fanin perspektiivistä peli tuntuu hieman hukatulta tilaisuudelta, mutta toisaalta fanipojankin täytyy tunnustaa, että vaikka tuoreeseen The Watch -televisiosarjaan verrattuna Discworld II tuntuu unohdetulta Pratchettin mestariteokselta.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.