Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä mies voisi seuraavaksi ottaa retrosteluun!
Alkujaan vuonna 1993 julkaistu Doom oli vallankumouksellinen räiskintäpeli, joka lanseerasi muun muassa ensimmäistä kertaa deathmatch-pelitilan ja naulasi muutenkin koko genren käsitteet kiinni betoniin seuraaviksi vuosiksi. Ensiksi PC:lle julkaistu peli käännettiin tietenkin kaikille mahdollisille alustoille ensin virallisesti ja myöhemmin jos jonkinlaisina harrasteprojekteina. Nykyään Doomia voi kirjaimellisesti pelata leivänpaahtimilla ja jopa Macbook-tietokoneiden funktionäppäimet korvanneella LCD-kosketusnäytöllä.
Niin vaikea kuin sitä nykyään onkin uskoa, monet noista alkuperäisistä Doom-käännöksistä olivat teknisesti todella karua katsottavaa, sillä ajan konsolit eivät oikein pärjänneet tehossa silloisille peli-PC:ille, eikä niissä usein myöskään käytetty John Carmackin toteuttamaa pelimoottoria. Juuri tämä oli se syy, miksi Nintendo 64:n versio Doomista ei minua myöskään aikanaan kiinnostanut tippaakaan.
En varmasti ole yksin, sillä Doom 64 tuskin on peli, jota aivan jokainen on pelannut. Netissä jotkut ovat kuitenkin kehuneet sitä kenties kaikkien aikojen parhaaksi versioksi Doomista, joten oli vihdoin korkea aika paikata aukko pelisivistyksessä ja kokeilla Doom 64:ää. Jos ei muuten, niin ainakin taas muistaakseen, miksi kaikkea netissä lukemaansa ei kannata uskoa.
Doom 64:n kehitti ja julkaisi kolikkopeleistään tunnettu Midway, ja vieläpä hämmentävän myöhään. Vuonna 1997 räiskintäpelit olivat jo kirjaimellisesti uudella ulottuvuudella, kiitos Quaken kaltaisten seuraavan sukupolven pelien.
Kenties tämä mielessä Doom 64:stä ei tehtykään suoraa käännöstä siitä alkuperäisestä pelistä, vaan itsenäinen teos, joka on epävirallista jatkoa Doomin ja Doom II:n tapahtumille. Perusteet ovat yhä tutut. Pelaaja juoksee labyrinttimäisissä kentissä murhaamassa vihollisia niillä Doomista tutuilla haulikoilla ja singoilla, etsimässä eri värisiä avainkortteja ja tietenkin runsaita salaisuuksia.
Kun näiltä Doom 64:ää kehuvilta kysyy syitä pelin korkealle arvostukselle, yleensä ensimmäinen piirre on juuri kenttäsuunnittelu, ja tästä olenkin samaa mieltä: Midwayn kehittäjät ovat tehneet aivan hämmästyttäviä juttuja id Tech 1 -pelimoottorilla. Doom 64:n kentät ovat paljon monimutkaisempia ja monipuolisempia kuin kummassakaan alkuperäisessä pelissä.
Nappeja painamalla avattavat seinät ja salaovet olivat toki tuttuja jo niistä id:n peleistäkin, mutta Doom 64:ssä huoneet ja kentät voivat muuttaa muotoaan todella merkittävillä tavoilla. Kentissä on myös mukana hauskoja satunnaisuuselementtejä, mikä yllätti minut. Toisessa kentässä on huone, jossa pelaajan kaipaama avainkortti teleporttailee pylvään nokalta toiselle ja seinustalla on neljä nappia, joista kolme laukaisee ansan ja yksi laskee tietyn pylvään lattian tasolle. Oikea nappi vaihtelee pelikerrasta toiseen, joten edessä on aina yllätyksiä ja myös aivan erilaisia haasteita kuin alkuperäisissä peleissä.
Doom 64:n epäonneksi se, kuten niin moni muukin Nintendo 64:n peli, kärsii huomattavasti siitä, että se on Nintendo 64:n peli. Kehitystiimit joutuivat aina painimaan muistirajoitusten kanssa, sillä Nintendo 64:ssä ei itsessään ollut edes ajan mittapuut huomioiden juuri yhtään muistia, ja lisäksi sen pelit julkaistiin fyysisiä muistipiirejä sisältävillä moduuleilla. Koska muistipiirit maksavat sitä enemmän, mitä enemmän niissä on kapasiteettia, edessä oli kivuliaita leikkauksia.
Doom 64:n tapauksessa rajoitukset näkyvät ja kuuluvat kaikkialla. Tekstuurit ovat todella suttuisia ja matalaresoluutioisia ja jopa pelin soundtrack on onnistuttu sössimään aivan täysin. Doomin menevä kikkelirock on vaihtunut ääniraitaan, jota voisi armeliaasti ja sormet korvissa kutsua ”industrial-vaikutteiseksi”. Rehellisempää olisi todeta, että ääniraidalla kuuluu vain loputonta huminaa yhdistettynä erilaisiin kolinoihin ja kalinoihin. Aivan karmeaa kuunneltavaa.
Eivätkä kontrollitkaan toimi paljon paremmin. Paperilla Nintendo 64:n ohjaimen pitäisi soveltua erinomaisesti Doomin pelaamiseen, sillä alkuperäinen pc-versio käytti neljää nuolinäppäintä ohjaamiseen, sekä muutamaa lisänappulaa ammuskelua, sivuttain liikkumista ja esineiden käyttämistä varten. Mutta ei.
Doom 64:ää voi ohjata analogitikulla tai ristiohjaimella. Kumpikaan tapa ei ole hyvä, sillä analogiohjaus on aivan järkyttävän kiikkerä, kun taas ristiohjain liikuttaa ja kääntelee pelihahmoa aivan liian kankeasti. Kyse ei ole vain pelkästä hifistelystä, sillä esimerkiksi ristiohjaimen avulla juoksunopeus on niin hidas, että pelaajan ylitettäväksi tarkoitetut aukot ja montut ovat mahdottomia esteitä. Analogitikulla tarkka liikkuminen taas on niin hankalaa, että hypyissä vain juoksee päin seinää.
En rehellisesti sanoen ymmärrä, mitä hallusieniä Doom 64:ää ylistävät pelurit ovat nauttineet, sillä niin kekseliäitä kuin kentät ovatkin, se tärkein asia – pelaaminen – on täyttä tuskaa. Alkuperäinen Doom 64 kannattaakin siis kiertää kaukaa, mutta hieman huvittavasti sen hyvät puolet voi nykyään kokea paljon miellyttävämmässä muodossa. Jos lukuisat fanien tekemät omat pc-käännökset eivät riitä, Doom 64:stä kehitettiin Doom Eternalin kylkiäiseksi uusi ja ehompi versio. Uusintaversio sisältää tietenkin kaiken alkuperäisen pelin sisällön, mutta nyt kontrolleilla, jotka on suunniteltu ihmisiä varten.
Soundtrackille uusintaversiokaan ei toki voi mitään, joten valitettavaa jäi edelleen.