Doom
Nykyään suunnilleen koko maailma tietää Doomin. Useimmat pelaajat osaavat arvostaa id:n klassikon historiallista merkitystä, ja todennäköisesti fanittavat ainakin sen vuoden 2016 uusintaversiota. Nyt häpeällinen tunnustus: kun Doom alkujaan julkaistiin vuonna 1993, minä en kuulunut sen odottajiin. Historian väärällä puolella olemisen maailmanennätyssuorituksena minä odottelin kamalaksi osoittautuvaa Terminator: Rampagea.
Mutta jos ollaan ihan rehellisiä, noin viisi minuuttia Doomin shareware-version kanssa riitti muuttamaan mielipiteeni.
Harva peli on ikinä tehnyt niin räjähtävää ensivaikutelmaa kuin Doom. Aikaisekseen upeat grafiikat, taustalla pauhaava Metallican Master of Puppetsin luvaton remix, hillittömän nopea vauhti ja jo ensimmäisten sekuntien aikana ensimmäinen rei’itetty ja verissään maahan romahtava vihollinen tekivät selväksi, että Doom on kova peli.
Id Software oli jo aiemmin osoittanut meriittinsä mainion Wolfenstein 3D:n kera, mutta Doom oli toiselta planeetalta. Moottoriguru John Carmack oli taas tehtaillut ihmeitä ja loihtinut esiin pelimoottorin, joka kykeni muuhunkin kuin 90 asteen kulmien piirtämiseen. Doom sisälsi jopa – hieman feikattuja – korkeuseroja! Moottori ei ollut kuitenkaan vielä niin kehittynyt, että pelaaja olisi voinut esimerkiksi hiirtä liikuttelemalla katsella ylös- tai alaspäin. Tämän kompensoimiseksi aseissa oli reippaasti automaattitähtäystä: jos tähtäsi vaikka singollaan 10 metrin tolpan nokassa kekkuloivan demonin suuntaan, peli osasi ampua ohjuksen oikealle korkeudelle.
Id:n kenttäsuunnittelijat olivat muutenkin loihtineet esiin erinomaisen oivaltavia ja monimutkaisia kenttiä. Ne sisälsivät aikaisekseen yllättävän monipuolista skriptausta: näkymättömien rajojen ylittäminen ja nappien painaminen saattoivat saada aikaan suuriakin muutoksia kentissä. Seinät nousivat ja laskeutuivat avaten uusia reittejä tai vaikka paljastaen vihollisten väijytyksen.
Pelaajat kehittivät myös alta aikayksikön omat työkalunsa kenttien tehtailuun, ja niiden ympärille nousikin silmänräpäyksessä todellinen kotiteollisuus. Moni myöhemmin ammatikseen pelejä ja kenttiä kehitellyt devaaja aloitteli uraansa doomEDin kaltaisten editorien äärellä. Pelaajat eivät tyytyneet vain karttojen editointiin, vaan Doomista julkaistiin useita kustomoituja versioita, joissa hirviöt, grafiikat ja äänet oli korvattu vaikkapa Aliens-elokuvan xenomorpheilla.
Niin muikea kuin Doomin yksinpelikampanja olikin, peli jäi varmasti useimpien mieleen moninpelinsä ansiosta. Todellisena pioneerina Doom kehitti deathmatch-moninpelitilan, ja myös popularisoi sen alta aikayksikön. Useimmat meistä pelasivat Doomin moninpeliä modeemilinjojen ylitse vain toista ihmistä vastaan, mutta peli sisälsi myös tuen lähiverkoille. Doom olikin niitä ensimmäisiä todellisia LAN-hittejä, ja sen ympärille rakentui eräänlainen alkeellinen eSports-skene. Pelaajat kisasivat mestaruuksista ja ensimmäiset eSports-staratkin loivat itselleen lyhytaikaista mainetta.
Doomin perintö on ollut pitkä, ja itse asiassa jatkuu vielä nykyäänkin. Pelaajat kun eivät ole hylänneet klassikkoa edes 25 vuoden jälkeen. Brutal Doomin kaltaiset täydelliset konversiot ovat tehneet Doomista kerran toisensa jälkeen ajankohtaisen ja edelleen nautittavan pelin.