Luurankoja, golf-mailoja ja NESin paras taustamusiikki
Kehittäjä: Capcom
Julkaisija: Capcom
Alustat: NES
Julkaisu: 1989
Kun minä olin nuori mies, Disneyn DuckTales, eli kotosuomeksi Ankronikka oli telkkarin viihdyttävimpiä ohjelmia. Tietenkin sateliittikanavien kautta katsottuna enkku-originaaleina, sillä dubbaus oli – muistaakseni – aika jäätävää tasoa. Yhdistelmä hauskaa seikkailua ja hyväntahtoista Disney-menoa iski minuun kovasti, mutta olinkin kersasta asti ollut kova Disney-piirrettyjen ystävä. Paitsi en Mikki-Hiiren, siitä itseään täynnä olevasta maailmanparantajasta en koskaan pitänyt.
Vähintään yhtä kovaa kamaa kuin Disneyn piirretyt olivat Capcomin erinomaiset Disney-lisenssipelit. Chip & Dale Rescue Rangers, Darkwing Duck, Talespin ja tietenkin DuckTales. Näistä varsinkin se listan ensimmäinen ja viimeinen ovat jääneet mieleeni, molemmat omista syistään.
DuckTales on niitä kuuluisia ”aika ja paikka” -pelejä. Olin kerran nuorena ala-asteelaisena kotona kunnon taudissa, enkä päässyt muutamaan päivään juuri sohvalta ylös. Äitini keksi käydä vuokraamassa läheisestä videovuokraamosta DuckTales-pelin Nintendolle ja siinä ne sairaspäivät sitten menivätkin hillittömän hauskoissa tunnelmissa.
Capcomin muiden NES-pelien tavoin myös DuckTales teki heti vaikutuksen komealla grafiikallaan. Eihän peliä nyt piirretyn jaksoksi erehtynyt luulemaan, mutta se näytti silti NES-peliksi oikein nätiltä. Hahmot näyttivät esikuviltaan ja kentät olivat värikkäitä sekä mukavan erilaisia toisiinsa verrattuna.
Kentät olivat muutenkin eräs pelin valttikorteista. Ensinnäkin peli oli epälineaarinen, eli kentät sai pelata läpi haluamassaan järjestyksessä. Tämä oli hei vuonna 1989 aika kova juttu! Kentissä oli myös omanlaistaan fiilistä. Lapsesta asti luurangoista ja kauhuleffoista pitäneenä fanitin tietenkin kympillä Transylvania-kenttää ja sen kummitusten, muumioiden ja luurankojen täyttämää kummitustaloa. Kentässä oli myös hieno jippo: pomon luo oli mahdoton päästä, ellei keksinyt, että kartanossa oli muutamia valeseiniä, joiden läpi pystyi kulkemaan. Vielä nytkin, miltei 30 vuotta myöhemmin, juutuin kartanoon hetkeksi, ennen kuin vihdoin löysin sen oikean illuusioseinän.
Eikä toki voida puhua DuckTalesista mainitsematta kenties NES-historian parasta taustamusiikkia, joka soi kuu-kentän taustalla. Oikeasti, jos se ei saa jalkaa väpättämään, jalka on todennäköisesti amputoitu huomaamattasi.
DuckTalesia oli myös erinomaisen kiva pelata. Kontrollit olivat tarkat ja toimivat, sekä Roope-setä hauska pelihahmo. Roope pystyi hyppelemään keppinsä avulla kuin pogokepillä konsanaan, sekä käyttämään kävelykeppiään golf-mailana. Näin pystyi ylittämään normaalisti vaarallisia alueita, hyppimään vihollisten päältä korkeuksiin tai vaikka muksaisemaan muumion kanveesiin tämän omaan nilkkaan kiinnitetyllä rautapallolla.
DuckTales oli mahtava peli, joka teki taas sen klassisen Retrostelu-tempun minulle. Minun piti vain pelata hetki ja kuunnella vähän kuu-musiikkia, mutta hups: peli menikin taas läpi. En ole varmasti yksin nimetessäni pelin yhdeksi kaikkien aikojen suosikeistani, sillä pelin vuonna 2013 julkaistu remasterointi sai netissä todella positiivisen vastaanoton. Mielestäni NES-originaali on yhä parempi, mutta molemmat ovat pelaamisen arvoisia.
Ja jos nyt suotte anteeksi, YouTube-klippi kuun musiikista kutsuu minua ja jalkaani.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä Pelaajalehti.comissa joka lauantai!
