Kun minä olin pieni poika, meillä oli kotitietokoneita, ei pelikonsoleita. Ensimmäinen kotitietokoneeni oli Commodore 128, jonka jälkeen kotiin hankittiinkin sitten kaveriperheeltä tarpeettomaksi jäänyt 286-PC, jossa oli hurrrrrja 8 MHz (kyllä, megahertsin) prosessori.
Vaikka en olisikaan PC:stäni luopunut suurena rooli- ja seikkailupelien ystävänä, noihin aikoihin konsolit tarjosivat esimerkiksi tasohyppelystä ja arcade-peleistä pitäville paljon sujuvampia pelikokemuksia kuin kotitietokoneet. Pelailin kavereiden luona NESillä Super Mario Bros III:n tapaisia pelejä, sekä hirmuisesti rakastamiani Capcomin Disney-lisenssipelejä.
Kun sitten eräänä kesänä kesätyörahat taskussa polttaen huomasin paikallisessa toimistotavaraliikkeessä (kyllä, ajat olivat niin karuja, että pelit piti ostaa A4-paperinippujen keskeltä) DuckTales: The Quest for Goldin omistamalleni PC:lle, ostin sen siltä istumalta.
Kotona odottikin sitten melkoinen yllätys.
NESin DuckTales on kahdeksanbittisen ajan parhaita tasohyppelypelejä. Erinomaisen tarkat kontrollit, hyvät grafiikat ja pelihistorian parhaisiin kuuluva soundtrack nostivat kokemuksen sinne ikimuistoisten pelien joukkoon, ja pelillä on yhä vankat ystävänsä ja ylistäjänsä, miltei 30 vuotta myöhemmin. DuckTales: The Quest for Goldiin ei voi liittää oikeastaan mitään näistä ylistyssanoista. No, ehkä grafiikan.
Kyseessä todellakin on aivan eri tiimin kehittämä peli, jolla ei ole NESin DuckTalesin kanssa muuta yhteistä kuin löyhä perusidea ja lisenssi. Kulta-Into Pii haastaa Roope-sedän 30 päivän mittaiseen kilpailuun, jossa eniten massia tienannut miljardööri julistetaan Vuoden ankaksi. Ajat olivat 1980-luvulla vielä kovin erilaiset.
Siinä missä NESin DuckTalesissa tarjolla on kourallinen tiukkoja tasohyppelykenttiä, kotitietokoneiden versio tarjoaa pinon hyvin luovia minipelejä. Porukka lentää ensin kohdepaikalle sivuttain vierivässä minipelissä, jossa väistellään vuoria, ukkospilviä Karhukoplan ansoja ja muita esteitä ja sitten yritetään laskeutua mahdollisimman onnistuneesti kohdealueelle.
Tämän jälkeen edessä voi olla vaikkapa luolastoseikkailua, vuoristokiipeilyä, tasohyppelyä sademetsän puunlatvoissa tai valokuvauskilpailu. Tiimi on selvästi käyttänyt paljon mielikuvitusta minipelejä kehitellessään, ja mukana on oikeasti hyviä ideoita. Tasohyppelykentissä käytössä on esimerkiksi aina kolme elämää, koska tasohyppelyn hoitavat Tupu, Hupu ja Lupu. Yhden pudotessa rotkoon seuraava hyppää kehiin. Mainio oivallus! Nostan peukkua myös siitä, että Tepalle on löydetty tekemistä: hän hoitaa valokuvauksen.
Homma kaatuu kuitenkin uskomattoman kehnoon tekniseen toteutukseen. Kontrollit ovat kaikissa minipeleissä aivan karmeat. Ankat liikkuvat hitaasti ja painavasti, joten usein ohjaimesta irti päästämisen jälkeen edessä on vielä pari askelta – ja ne vievätkin sitten rotkoon. Niin vaikea kuin se nykyään onkin uskoa, sellainen perusjuttu kuin ruudun vieritys oli vielä 80- ja 90-lukujen vaihteessa teknisesti oikeasti suuri haaste, ja DuckTalesissa ruudun vierittäminen pudottaa ruudunpäivitysnopeuden oikeasti matalille yksinumeroisille luvuille. Toiminta ei kuitenkaan pysähdy, joten jos ruudun lähtiessä vierimään oli päällä tiukka tilanne, edessä on todennäköisesti kuolema.
Nyt testissä ollut Amiga-versio kärsi vielä karmeista latausajoista. Itse heitin emulaattorista turbovaihteen silmään, joten oikealla raudalla pelattuna oheisen videon latausajat olisivat noin neljä kertaa pitempiä. Todellista peli-iloa, siis.
Nykysilmin tarkasteltuna DuckTales: The Quest for Gold on karu pettymys, sillä sen pelaaminen ei ole kivaa. Muistan, että lapsena pidin pelistä kuitenkin kovasti, ainakin kun olin toipunut alkujärkytyksestäni. Koen siis saaneeni noin 300 markalleni vastinetta, joskin jos minun nyt pitäisi valita vain toinen ajan DuckTales -peleistä, valinta olisi ehdottomasti NES-versio.
Ja jos olen ihan rehellinen, niin se olisi ollut kyllä myös vuonna 1990.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä mies voisi seuraavaksi ottaa retrosteluun!