Dune (1992)
Frank Herbertin Dyyni-kirjoja kutsuttiin vuosien ajan kirjoiksi, joista on mahdoton tehdä elokuvaa. Tällä ajatuksella tarkoitettiin tietenkin sitä, että kirjat ovat niin monikerroksisia ja sisältävät niin paljon sisäistä monologia, että yleisen mielipiteen mukaan niille on mahdoton tehdä oikeutta elokuvamuodossa.
Tätä teoriaa testasi ensimmäiseksi David Lynch, jonka vuonna 1984 julkaistu Dyyni-elokuva ei ollut mikään varsinainen jättimenestys, eikä myöskään saanut ikinä jatkoa. Nyt 37 vuotta myöhemmin Denis Villeneuve onnistui paremmin ja teki menestyselokuvan, jonka jatko-osakin sai jo vihreää valoa. Niinpä väite ei ehkä pitänyt paikkaansa, mutta ainahan sen voi korjata hieman toisenlaiseen muotoon: Dyynistä on mahdoton tehdä hyvää videopeliversiota.
Syyttäjän todistusaineisto numero yksi on vuonna 1992 julkaistu Dune-peli, joka on vähintään erikoinen tapaus. Peli alkaa komeasti koko ruudun (no, melkein) digitoidulla elokuvamateriaalilla, kun Prinsessa Irulan selittää pelaajalle Dyyni-taustatarinan ja alustaa pelin. Hieman merkillisesti välittömästi tämän jälkeen peli toistaa kaiken saman informaation animoidussa introssa, mutta hei: 1990-luvun CD-versiot peleistä olivat usein vähän kiireessä väännettyjä, joten joku on vain pultannut alkuperäisen diskettiversion alkuun uuden videointron sen kummemmin asiasta murehtimatta. Joten ehkä meidänkään ei kannata.
Itse peli on todella hämmentävä yhdistelmä kankeaa seikkailupeliä ja vielä kankeampaa strategiaa. Pelaajan tehtävänä on Paul Atreidesin roolissa suhata pitkin Arrakis-planeettaa haalimassa liittolaisia sodassa Harkonnen-klaania vastaan ja sitten komentaa näitä strategiakartalla. Kuten niin usein käy, kun kehitystiimi yrittää lastata lautaselleen vähän liikaa sisältöä, siitä jää pureskelematta aika iso osa.
Seikkailuosio on todella pintapuolinen ja koostuu lähinnä siitä, että lennellään ornithopterilla paikasta toiseen puhumassa ihmisten kanssa ja toivomassa, että jossain pelin selkärangassa jokin vipu on naksahtanut toiseen asentoon ja tarina vihdoin etenee. Oma matkani tyssäsi jo alkuvaiheissa, kun ensimmäinen tehtävä osoittautui mahdottomaksi suorittaa. Olisi pitänyt muka lentää fremenien kylästä toiseen hankkimassa liittolaisia, mutta yksi fremen-porukka vain kieltäytyi yhteistyöstä. Miksi? Kuka tietää. Mitä olisin voinut tehdä eri tavalla? Jaa-a. Elämä on liian lyhyt sen selvittämiseksi.
Strategiaosio ei ole paljon syvällisempi, sillä sekin toimii lähinnä keskustelemalla. Lennetään taas paikasta toiseen, jutellaan paikallisen kihon kanssa ja komennetaan tämän alaisuudessa olevat joukot vaikka liikkumaan tai aloittamaan rohto-pölyn keräily. Toistetaan, kunnes lopputekstit pyörivät tai peli jää kesken.
Dunen kehittänyt Cryo Interactive tajusi ihan oikein, että kallista lisenssipeliä kehittäessä tärkeintä ei ollut se, että pelaaminen olisi ollut hauskaa, vaan että peli näyttäisi hyvältä lehtien arvostelukuvissa ja mainoksissa. Kieltämättä Dune onkin aikaisekseen todella komean näköinen. Pelihahmot ovat suuria ja hyvin animoituja, CD-versiossa miltei kaikki teksti on puhuttua ja esikuvina on vieläpä käytetty elokuvan näyttelijöitä. No, ainakin välillä.
Mutta näin jälkiperspektiivistä tämä ei riitä, sillä Dunen pelaaminen on karmeaa puuhaa. Kaikki dialogi on todella tönkköä, pelissä ei ole mitään varsinaisia puzzleja tai muitakaan suurempia haasteita, vaan ainoastaan pään hakkaamista virtuaaliseinään siinä toivossa, että seuraava tiili liikahtaisi millin eteenpäin.
Tämä ei ole hirveän hyvä juttu, kun 1990-luvun alussa julkaistiin monia seikkailupelejä, jotka ovat edelleen genren parhaimmistoa. Mutta toisaalta, jos nappaa mukaansa läpipeluuohjeet ja antaa palaa, ehkä Dune-pelin parissa voi viettää muutamia hauskoja hetkiä ja ainakin ihmetellä sitä, miksi esimerkiksi Duncan Idaho näyttää Babylon 5 -sarjan Londo Mollarin kadonneelta serkulta.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.