Kun roolipelaajat valtasivat kolikkopelihallin
Capcomin retrohenkiset tappelupelit ovat taas kova sana, kiitos äskettäin julkaistun Capcom Beat ’Em Up Bundlen. Seitsemän pelin paketista puuttui pari kovaa nimeä, ja niiden kaipaaminen ja ajattelu sai taas kerran tarttumaan emulaattorin kahvaan.
Kyse on tietenkin Capcomin 90-luvun alkuvuosien Dungeons & Dragons -kolikkopeleistä. Niin oudolta kuin idea kuulostaakin, tappelupeleihin erikoistunut japanilaisfirma todellakin puski ulos parikin pöytäroolipelien tunnetuimpaan nimeen perustuvaa kolikkopeliä. Vielä oudommin molemmat olivat vielä hyviä pelejä.
Kaksikosta käsittelyyn valikoitui se ensimmäinen, Tower of Doom, puhtaasti koska se oli peleistä se, jota pelasin nuorempana. Muistan yhä, miten kävelimme kaverini kanssa erääseen lintuaiheisesti nimettyyn pelihalliin koulun jälkeen. Koska olimme innokkaita pöytäroolipelaajia, olimme tietenkin ihastelleet Tower of Doomia hallissa jo aiemmin, mutta olimme myös varattomia, joten pelaamaan emme olleet päässeet. Tällä kertaa joku pelihallin työntekijöistä oli kuitenkin unohtanut pelin ilmaispelitilaan, joten seuraavat pari tuntia menivätkin iloisesti koboldeja, peikkoja ja muita örmyjä murhatessa.
Dungeons & Dragons -kolikkopelit olivat pinnallisesti ajalleen tyypillisiä Capcomin mätkyttelypelejä. Yhdestä neljään pelaajaa kulki vasemmalta oikealle mätkien pataan hirviöitä, keräten esineitä ja läpäisten tasoja yksi toisensa perään. Pelit kuitenkin ammensivat yllättävän paljon innostusta esikuvistaan. Pelaajat hyppäsivät kääpiön, ihmissoturin, haltiavelhon ja kleerin saappaisiin ja vihollisetkin olivat suoraan Dungeons & Dragonsista repäistyjä.
Yksityiskohdat olivat niinkin syvällisiä, että yhden kentän pomona toimiva peikko vain nousi uudelleen ja uudelleen jalkeilleen, ellei tämän ruumista tajunnut polttaa voiton jälkeen. Hyvänä ideana peli ojensi oljenkorren myös niille, jotka eivät olleet Monster Manualiaan lukeneet, sillä jos ei itse tajunnut näitä yksityiskohtia, muutaman toiston jälkeen paikalle saattoi sännätä vaikka vartijoita, jotka polttivat peikon ruumiin pelaajien puolesta.
Dungeons & Dragons -pelit nousivat omien suosikkieni joukkoon näiden lukuisien yksityiskohtiensa, sekä perus-capcomkauraa syvällisempien mekaniikkojensa ansiosta. Kunnon roolipelikampanjan hengessä myös kolikkopelisankarit keräilivät voitoistaan kokemuspisteitä ja penkoivat hirviöiden ruumiista esineitä ja varusteita myöhempää käyttöä varten.
Olipa mukana myös valinnanvapautta, sillä tarina haarautui useissa kohdissa ja pelaajat saivat äänestää siitä, mitä halusivat tehdä. Kun kuultiin vaikkapa, että hirviöt uhkasivat läheistä linnaketta, pelaajat saattoivat joko yrittää lähteä itse apuun, tai suunnata lähimpään suureen kaupunkiin värväämään apuvoimia.
Tällaiset syvälliset jutut antoivat pelille valtavasti uudelleenpeluuarvoa, mikä on kolikkopeliltä miltei ennenkuulumaton juttu. Yleensähän varsinkin tuon ajan kolikkopeleistä tehtiin tahallaan sikamaisen vaikeita, jotta pelaajat joutuisivat pumppaamaan niihin valtavat määrät kolikoita läpäistääkseen ne. Toki Tower of Doomissakin vaikeustaso nousi tasaisesti, mutta kehitystiimi oli selvästi halunnut pelaajien syytävän automaattiin rahaa nähdäkseen kaiken sisällön, eikä ainoastaan sen takia, että peli olisi ollut mahdottoman vaikea.
Itse emme pelihallissa enää ikinä päässeet Tower of Doomia pelailemaan, sillä automaatti hävisi hallin valikoimista pian ilmaisen iltapäivämme jälkeen, mutta se riitti: kumpikin Dungeons & Dragons -kolikkopeleistä singahti saman tien omien suosikkieni joukkoon. Sittemmin ne on saanut jopa itse ostaa, joskaan ei toki fyysisinä pelikabinetteina. Capcom kun julkaisi pelit konsoleille ja PC:lle emuloituina versioina. Chronicles of Mystara -kokoelma onkin hyvä tapa kokea klassikkopelien riemut vielä nykyään, sillä ajan hammas ei ole niitä järsinyt juuri lainkaan.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä. Pelaajalehti.comissa joka lauantai!