Brittiläinen Iron Maiden on modernin musiikkihistorian suurimpia ja tärkeimpiä nimiä. Bändi oli 1970-luvulla mukana aloittamassa niin kutsuttua ”New Wave of British Metal” -liikettä, jossa Maidenin ohella Motörhead, Saxon ja muut bändit näyttivät, että Englannissa osataan tehdä muunkinlaista musiikkia kuin pliisua areenarokkia.
Tästä alkoi kohta 50 vuotta kestänyt putki, jonka aikana bändi on myynyt lukemattomia levyä, täyttänyt satoja stadioneja ja areenoita ja jättänyt pysyvän jälkensä musiikin historiaan. Komeaa menoa.
Mutta tiesitkö, että Iron Maiden teki myös videopelin? Tai ainakin teetti, sillä en usko, että Bruce Dickinson ja Steve Harris itse pistivät koodia putkeen. Oli miten oli, tuloksena oli Ed Hunter, jota ei voi mitenkään pitää yhtenä Maidenin pitkän historian merkkipaaluista.
Ed Hunter on suoraan sanoen aika karmea peli. Pelaaja ohjastaa samannimistä yksityisetsivää, joka palkataan etsimään mystisesti kadonnutta kohdettaan. Matka vie etsivämme Lontoon kaduilta hullujenhuoneelle ja muihin eksoottisiin tapahtumapaikkoihin, joissa sitten tykitetään kumoon kymmeniä punkkareita, hulluja tohtoreita ja ties mitä muita vihollisia.
Peli on selkeästi osa valopyssypelien jatkumoa ja on teoksena paljon velkaa Operation Wolfin tapaisille klassikoille. Valitettavasti Ed Hunter on myös sitä pelien kadonnutta sukupolvea, jossa kehittäjät olivat heränneet 3D-grafiikan mahdollisuuksiin, mutta eivät vielä pystyneet hyödyntämään niitä kunnolla. Grafiikat ovat esirenderöityä 3D:tä, eli joku on jollain 3D-renderöintisoftalla tehnyt vihollisia ja maisemia, jotka on sitten purkitettu ruutu kerrallaan 2D-grafiikaksi. Tulokset ovat aika rujoja.
Pelaaminen on hyvin turhauttavaa, koska kamera liikkuu ”elokuvamaisesti” pitkin pelialueita oman mielensä mukaan. Tämä on genren vakiokamaa, mutta harvassa pelissä kehittäjät ovat pistäneet kameraa tarkoituksella kääntymään pois vihollisista, koska se tekee pelaamisen hankalaksi. Ed Hunter uskaltaa olla erilainen ja luottaa tähän vakiokikkaansa jatkuvasti. Ja ei, vihollisten hyökkäykset eivät toki muutu tehottomiksi jos pelaaja ei pysty katsomaan heitä kohti. Niinpä turpiin tulee jatkuvasti ja kuolema on aina lähellä.
Pelinä Ed Hunterilla ei ole paljon annettavaa kenellekään, mutta Iron Maiden -reliikkinä se on ihan hauska tapaus. Sen suurin myyntiargumentti oli, että taustamusiikin virkaa hoitavat Maidenin kappaleet, jotka on nostettu milloin miltäkin levyltä ilman sen suurempaa huolta siitä, miten biisit sopivat kenttiin tai pelin tapahtumiin. Niinpä esimerkiksi hullujenhuoneella soi Wrathchild, Lontoon kaduilla taas Phantom of the Opera. Miksipä ei!
Paljon hauskempaa on kuitenkin se, että peli on tungettu aivan täyteen Maiden-viittauksia. Levyjen kansia ja promokuvia on siirretty peliin miltei sellaisenaan ja kenttiin on kätketty runsaasti muitakin selkeämpiä tai hämärämpiä nostoja. Jo ensimmäisessä kentässä pysähdytään hetkeksi räiskimään 22 Acacia Avenuella ja niin edelleen. Eivät tällaiset jutut tietenkään muuta Ed Hunteria pätkääkään paremmaksi peliksi tai tee sen pelaamisesta mitenkään hauskaa puuhaa, mutta pitkän linjan Maiden-fanina viittausten bongailu oli silti ihan hauskaa puuhaa. Ja on toki myönnettävä, että vaikka ne biisit sopivatkin ehkä hieman huonosti pelin sisältöön, niitäkin kuuntelee ihan ilokseen.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.