The Elder Scrolls III: Morrowind (2002)
The Elder Scrolls -sarjalla on pitkät ja kunniakkaat juuret, sillä 28 vuoden varrelle mahtuu viisi pääsarjan peliä, kohtalaisesta suosiosta nauttiva massiiviroolipeli ja tietenkin noin 561 uusintajulkaisua sarjan tuoreimmasta pelistä, Skyrimistä.
Toimituksessa iski yllättäen tajuamisen hetki siitä, että jotenkin olemme retrostelujen historian ajan onnistuneet ohittamaan koko The Elder Scrollsin aivan totaalisesti. On korkea aika paikata puute yleissivistyksessämme ja ottaa käsittelyyn… sarjan kolmas osa? Miksi ihmeessä näin?
Oudossa ratkaisussamme on logiikkaa, sillä Morrowind ei todellakaan ole Elder Scrolls -sarjan ensimmäinen tai edes toinen peli, mutta se on se ensimmäinen suuremman yleisön tuntema Elder Scrolls. Siis se, jota kohtaan ihmisillä on nostalgiaa ja jota he ovat myös pelanneet. Morrowind-fanit tuntien vieläpä hyvin useita kertoja.
Alkujaan vuonna 2002 julkaistu The Elder Scrolls III: Morrowind on ihan aiheesta se sarjan ensimmäinen tunnettu peli, sillä se oli aikanaan aivan jättimäinen harppaus eteenpäin kahteen ensimmäiseen osaan verrattuna. Vaikka sitä onkin 19 vuotta myöhemmin vaikea uskoa, Morrowind oli ilmestyessään todella kehittynyt ja aikaansa edellä ollut peli, joka pisti kovimmatkin peli-pc:t rukoilemaan armoa ja räjäytti pelaajien kollektiiviset tajunnat valtavalla koollaan, avoimuudellaan ja tietenkin myös hyvin erikoisella maailmallaan.
Siinä missä sarjan kaksi ensimmäistä peliä sijoittuivat ”Dungeons & Dragonsin tekijät älkää haastako meitä oikeuteen” -henkiseen fantasiamaahan, Morrowind muistetaan oudosta pelimaailmasta, jossa pelaajat vaeltelevat jättimäisten sienten ja kerrostalon kokoisten hyönteisten keskellä. Hauskana kuriositeettina Morrowind oli aikanaan sarjan pienin peli pelimaailman fyysisen koon perusteella, mutta siihen oli myös syynsä.
Toisin kuin Daggerfallissa ja Arenassa, Morrowindin maailmassa on enemmän kuin teekupillinen sisältöä. On aivan eri asia sanoa tietokoneelle, että tässä on nyt sitten 1:1-mittakaavan Suomi pelimaailmana ja siitä 99,99999999% on tyhjää ja identtistä pusikkoa, kuin yrittää tehdä pelimaailma, jossa on järkevää tekemistä, näkemistä ja löydettävää vähänkään enempää. Morrowind valitsi jälkimmäisen, eikä sitä voi ratkaisusta syytellä.
Onkin aika kuvaavaa, että olin itse fiilistellyt Morrowindin parissa ehkä parikymmentä minuuttia, kun kohtasin jo jotain yllättävää ja outoa. Takaani tieltä kuului ihmisen huutoa. Pienen pyörimisen jälkeen näin, kun taivaalta keskelle tietä tipahti kaapuun ja piippalakkiin sijoittunut miekkonen, jonka ruumiin vierestä löytyi selitys: kaveri oli tutkijavelho, joka oli kehittänyt pitkät loikat mahdollistavan loitsun ja päättänyt kokeilla sitä ottamatta huomioon, että fysiikan lait eivät lakanneet loitsun heittämisen myötä pätemästä häneen. No, sainpa kivan taikamiekan.
Jälkikäteen kävi ilmi, että miekkonen tipahtaa taivaalta jokaisen pelin aluksi, mutta kun pelaa Morrowindiä ensimmäistä kertaa – tai niin pitkän tauon jälkeen, että oli jo unohtanut koko asian – efekti on todella toimiva. Mitä hittoa tässä pelissä oikein tapahtuu? Kehitystiimillä oli selvästi huumorintajua ja halua yllättää pelaajansa. Tästä eteenpäin olenkin sitten jatkuvasti varuillani, koska ikinä ei voi tietää, mitä seuraavan kulman takana odottaa.
Morrowind on toki jäänyt pelaajien mieliin muistakin syistä. Jos mainitsen sanat ”cliff” ja ”racer” liian lähellä toisiaan, pino Morrowind-veteraaneja todennäköisesti syöksyy saman tien sänkynsä alla piiloon niistä pelin vitsauksista, taivaalta niskaan liitäviin liskoihin. Näin itsekin niistä pirulaisista aikanaan kirjaimellisesti painajaisia, eivätkä 19 vuotta ole parantaneet henkisiä haavoja.
Tai miten olisi pelin erikoinen hahmonkehityssysteemi? Kehitys on äärimmäisen vapaata, eikä pelaajan alussa luoma hahmo sido häntä oikein mihinkään. Mitään kokemustasoja tai muuta pelistä ei löydy, vaan ideana on, että taidot kehittyvät tekemällä. Kun mätkii vihollisia miekalla, oppii (hyvin hitaasti) paremmaksi miekkailijaksi. Niinpä Vvardenfellin saarella näkeekin jatkuvasti seikkailijoita, jotka hyppivät tasajalkaa paikallaan tai kittaavat litrakaupalla alkemistien keitoksia vain kehittyäkseen ketterämmiksi tai paremmiksi seikkailijoiksi. Ei ehkä aivan sitä, mitä tekijät suunnittelivat.
Tämä liittyy myös siihen kolmanteen ikimuistoiseen piirteeseen: Morrowind oli aivan totaalisen rikki. Vuonna 2021 ei ole enää mikään uutinen kuulla, että Bethesdan peli on buginen paske, jonka aukoista voisi peruuttaa läpi pari bussia vaikka silmät kiinni. Pelaajat ovat sittemmin julkaisseet peliin omia päivityksiään, jotka korjaavat 19 vuotta vanhaa designia, yhtä vanhoja bugeja ja muita ongelmia metrin mittaisina listoina.
Mutta aina se rikkinäisyys ei ole puhtaasti huono juttu. Morrowind kun tunnetaan myös siitä, että jos tietää, mitä tekee, sen voi pelata läpi kolmessa minuutissa. Kyllä. Kolmessa minuutissa niiden normaalien kymmenien tuntien sijaan. Miten? Tietenkin ottamalla täydet hyödyt irti pelin kykysysteemistä ja suunnittelijoiden sokeista kohdista. Tähän malliin.
Mutta useimmat meistä käyttivät silti pelin läpäisemiseen viikkoja, ellei kuukausia. Enkä ihmettele sitä pätkääkään, sillä Morrowind oli aikanaan valtavan upea ja uskomaton pelikokemus. Vaikka reunat repsottavat ja pelin aloittamista edeltää nykyään modien asentelu ja tuunailu, se on sitä edelleen. Todella persoonallinen maailma, hämmentävä ja häikäisevä vapaus sekä hyvällä tavalla vanhanaikainen pelisuunnittelu iskevät vieläkin, vaikkakin ehkä hieman eri tavalla kuin aikanaan.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.