Retrostelussa Eternal Darkness – kauhupeli, joka sai pelaajankin luulemaan seonneensa / Artikkelit / pelaaja.fi

Retrostelussa Eternal Darkness – kauhupeli, joka sai pelaajankin luulemaan seonneensa

1.02.2020 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
2
Retrostelussa Eternal Darkness – kauhupeli, joka sai pelaajankin luulemaan seonneensa

Eternal Darkness: Sanity's Requiem

Ennen kuin Denis Dyack ajoi Silicon Knights -firmansa maan rakoon, tiimi tehtaili muutamia oikein hyviä pelejä. Niistä paras on mielestäni selvästi vuoden 2002 Eternal Darkness: Sanity’s Requiem. Miljoonan muun pelin tavoin myös Eternal Darkess tunki kyynärpäät heiluen Resident Evilin avaamalle selviytymiskauhupelien ruuhkaiselle markkinapaikalle, mutta toisin kuin monet kilpailijoistaan, se ei vain apinoinut. Se myös ideoi, ja sitä kautta toi pelimaailmaan muutamia uusia ja rakastettuja ideoita.

Eternal Darkness on tarina kirotusta kirjasta. H.P. Lovecraftin Cthulhu-myyttejä mukailevassa tarinassa muinaiset jumalat piilevät yhteiskunnan varjoissa odottaen, että tähdet osuvat paikalleen ja aikakausia kestänyt uni päättyy liekkien ja ihmiskunnan tuhon saattelemana.

Pelin keskipisteessä on Alex Roivas, joka saapuu suvun syrjäiselle kotitilalle poliisien kutsumana. Erakko-eno on kokenut väkivaltaisen ja selittämättömän lopun, eikä Alex aio palata kotiinsa, ennen kuin syyt – ja syylliset – on ongittu selville. Nokkelimmat ehkä jo arvasivat, että muinainen pahuushan se enon listi, mutta Alexille tämä selviää pikkuhiljaa pala kerrallaan.

Retrostelussa Eternal Darkness – kauhupeli, joka sai pelaajankin luulemaan seonneensa

Aluksi valtaosa kartanosta on tiukasti lukkojen takana, mutta salainen sivukammio pitää sisällään ihmisnahkaan käärityn ja luilla koristellun kirjan, joka tuo vahvasti mieleen Lovecraftin tarinoista tutun Necronomicon-kirjan. Alex istahtaa lukemaan kirjaa, ja tempautuu sen kautta muinaisiin aikoihin roomalaisen sadanpäämiehen sandaaleihin keskelle muinaista arkeologista kaivausta.

Luku kerrallaan kirja valottaa Alexille historiaansa asettaen tämän jonkun vuosisatojen varrella kirjan kohdanneen poloisen saappaisiin. Nämä 30-60 minuutin mittaiset kauhuvinjetit voisivat olla ihan hyvin kotoisin jostain Twilight Zonen kaltaisesta antologiasta, sillä joskus ohjataan vaikka syrjäistä temppeliä tutkivaa tanssijatarta, toisinaan lähettiä, joka yrittää viedä Kaarle Suurelle varoitusta salamurhaajista. Kerran toisensa jälkeen tarinoiden päähenkilöt joutuvat keskelle yliluonnollisia tapahtumia, ja yleensä kohtaavat väkivaltaisen ja / tai ironisen lopun.

Tarinoita lukiessaan Alex tuo mukanaan nykypäivään uusia taitoja, kuten vaikka kyvyn heitellä loitsuja alati kasvavasta valikoimasta. Nämä muinaisten kyvyt taas avaavat pikkuhiljaa uusia alueita kartanosta, valottaen vastavuoroisesti Roivasin suvun historiaa, sekä antaen pelaajalle mahdollisuuden löytää uusia lukuja kirjaan.

Retrostelussa Eternal Darkness – kauhupeli, joka sai pelaajankin luulemaan seonneensa

Pelinä Eternal Darkness on hieman toiminnallisempi Resident Evil muutamilla mausteilla. Näistä ensimmäinen on se jo mainittu magia. Pelaaja löytää seikkailuidensa myötä erilaisia riimuja, joita voi yhdistellä jos jonkinlaisiksi loitsuiksi. Niitä taas käytetään Resident Evil -henkisten ongelmien ratkontaan, vihollisten kurittamiseen ja ties mihin muuhun.

Kiinnostavampi uusi idea on mielenterveyden mallintaminen. Pelaajan kohdatessa erilaisia hirviöitä tai muita kauheuksia hahmon mielenterveys laskee. Jos mielenterveysmittari putoaa nollaan, kohdatut kauhut syövät suoraan kestopisteitä, mutta lisäksi alati huterampi mielenterveys avaa oven legendaarisille hulluusefekteille.

Kun hahmot kadottavat otettaan todelliseen maailmaan, ääniraita muuttuu tunnelmallisesta taustamusiikista hysteeriseksi itkuksi ja valitukseksi. Seinien takaa kuuluu pahaenteistä rapinaa, näkymätön vieras jyskyttää naapurihuoneen oven takana, kartanoa koristavat maalaukset muuttuvat portreteista erilaisiksi kauhukuviksi, patsaat seuraavat pelaajan liikettä ja niin edelleen. Sitten meno menee vielä oudommaksi. Pelihahmo kävelee uuteen huoneeseen ja yllättäen tämän pää putoaa lattialle. Kun yrittää ladata asettaan, hahmo ampuukin vahingossa itsensä. Ruudulla ryömii kärpäsiä ja muita hyönteisiä, tai konsoli näyttää yllättäen resetoineen itsensä.

Retrostelussa Eternal Darkness – kauhupeli, joka sai pelaajankin luulemaan seonneensa

Mielenterveysefektit ovat varsinkin ensimmäisillä kerroilla todella tehokkaita, joskin ajan hammas on nakertanut niitä puhtaasti sen takia, että monet niistä leikittelivät vuoden 2002 teknologialla. Peliin on mallinnettu todella uskottavan näköistä ”tämä kanava ei saa signaalia”-kohinaa ja muita hauskoja efektejä, jotka saivat aikanaan epäilemään että oli vahingossa istunut kaukosäätimen päälle, tai että televisio yllättäen otti ja kyrvähti.

Teknologian kehittyessä nämä jäynät eivät ehkä enää toimi niin hyvin kuin aiemmin, mutta ne ovat silti yksi pelihistorian parhaista ideoista ja tuovat Eternal Darknessiin aimo annoksen tunnelmaa. En selvästikään ole mielipiteeni kanssa yksin, sillä aina kun joku moderni kauhupeli – vaikkapa Call of Cthulhu – julkistetaan, ensimmäiset kysymykset koskevat aina hulluusefektejä. Onko niitä, ja ovatko ne yhtä hyviä kuin Eternal Darknessissa?

Tämä pelaajan mielenterveydellä leikittely on jo yksistään hyvä syy pelata Eternal Darknessia, mutta yllätyksekseni huomasin, että peli toimii muutenkin edelleen mainiosti. Se näyttää kohtalaisen hyvältä, on todella tunnelmallinen ja pituudeltaan juuri sopiva parin päivän kauhuvälipalaksi.

Nintendo, miten olisi remasteroitu versio Switchille?

Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä mies voisi seuraavaksi ottaa retrosteluun!

Kommentit

Käyttäjän Teräskäsine kuva
Teräskäsine

Yksi parhaimmista Cuben peleistä ja kuuluu 3-top parhaimpien kauhupelien joukkoon. Todella tunnelmallinen, omaperäisiä ideoita sisältävä peli, jota ahdisti silloin 13 vuotiaana oikeasti pelata.

Tällehän tehtiin jatkoa Wii U:lle, mutta pelin tekeminen lakkautettiin.

Käyttäjän Brutal1ty kuva
Brutal1ty

Paljon pelistä kuulin ja lopulta nettihuutokaupasta ostin, peli oli vain ihan OK. Huono puoli noissa "hulluusefekteissä", oli että ne ei pelota vaan ne tuntui enemmän gimmickiltä. Ehkä miksi en pidä niistä on myös se koska olin tietoinen niiden olemassaolosta. Se ei kuitenkaan muuta sitä että minusta ne oli huonosti implementoitu peliin, pelaajan pitää tahallaan antaa Sanity-mittarin mennä alas, joka taas jouduttuaan nollaan alkaa vahingoittaa hahmoa. Miksi siis vahingoittaisin hahmoani? Jos tätä mittaria ei olisi ja jos en selvästi näkisi että "nyt se on alhaalla, kohta jotain tapahtuu", niin peli olisi voinut toimia paremmin. Pelin jumpscare oli säpsähdyttävämpi kuin yksikään näistä hulluusefekteistä juuri tästä syystä, se oli kirjaimellisesti ainoa asia joka jollain tavalla "pelotti" tässä kauhu-pelissä. Onneksi tarina oli hyvä ja ääninäyttely tuki sitä hyvin.

Lisäksi, eikös Nintendo patentoinut hulluusefektit?