Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä mies voisi seuraavaksi ottaa retrosteluun!
Saksalainen Crytek paljasti äskettäin kehittävänsä uusintaversiota Crysiksestä kaikilla mahdollisilla herkuilla säteenseurantaa myöten. Tämä tarkoittaa tietenkin, että kokonainen uusi pelaajasukupolvi saa kohta tietää, mitä legendaarinen lause ”mutta pyöriikö Crysis sillä?” tarkoittaa.
Tämä mielessä voikin olla hyödyllistä palata ajassa taaksepäin tarkastelemaan sitä Crytekin ensimmäistä peliä, joka oli teknisesti todellinen vallankumous, mutta myös masentaja: juuri kenelläkään ei riittänyt tehoja pyörittää peliä tarkoitetulla tavalla.
Crytekin tarina pelikehittäjänä alkoi vuonna 2004, jolloin Far Cry julkaistiin. Reaktiot olivat arvattavia ja ymmärrettäviä. Trooppiselle saariparatiisille sijoittuva räiskintäpeli oli mittakaavaltaan ja visuaaliselta loistoltaan jotain aivan ällistyttävää. Näin Crytek löi välittömästi pöytään pelikortin, jolla firman pelit, sekä myös Far Crytä pyörittävä ja myöhemmin pelintekijöiden käyttöön vapautettu CryEngine-pelimoottori, ovat siitä asti ratsastaneet.
Far Cryn vallankumouksellisuus rakentui yhden perusidean, vapauden, varaan. Vaikka peli oli tarinaltaan skriptattu kokemus, itse pelaaminen oli todella avointa. Pelaajaa ohjastivat tavoitteet, joiden suorittaminen oli hyvin vapaata: selvitä tiesi tämän pienen saaren toisella puolella olevan lentotukialuksen luokse. Miten? Se oli jokaisen itse valittavissa. Pusikoiden läpi hiippailun ohella pelaaja saattoi pölliä vihollisilta ajoneuvon, veneen tai vaikka helikopterin, ja pistää sitten kunnolla ryminäksi.
Pelimoottori soveltui tähän vapaaseen ja loisteliaaseen maailmaan täydellisesti, eikä tämä ollut jäänyt Crytekin porukoilta huomaamatta. Peliin on kerran toisensa jälkeen suunniteltu näköalapaikkoja, joista ulos vilkuilemalla voi nähdä edessään kilometrien verran pelialuetta, ja vieläpä ajan teknologian huomioiden hämmentävän elävää sellaista. Horisontissa saattoi suhata vihollisten veneitä tai helikoptereita, ja jos mukana oli vaikka ajoneuvoihin lukkiutuva raketinheitin, moisesta kiinnostunut pelaaja pystyi ampumaan horisontissa näkemänsä viholliskohteet päreiksi.
Valtavan pelimaailman ja silmäkarkin ohella Far Cry tarjosi kyllä muutakin. Vihollisten tekoäly oli varsinkin vuoden 2004 peliksi todella kehittynyttä. Viholliset reagoivat – ainakin teoriassa – realistisesti kuulemiinsa ääniin ja näkemiinsä asioihin. Jos pisti vaikka vuoren laella olevan tukikohdan portilla rynkyn laulamaan, useiden minuuttien päästä paikalle saattoi juosta vihollisia, jotka olivat jossain kaukaisuudessa kuulleet laukaukset ja lähteneet tutkimaan niitä.
Kaikki ei toki aina käytännössä toiminut aivan näin hyvin, mutta se ei suinkaan ollut pelille haitaksi, sillä Far Cry oli myös ensimmäisiä pelikansaa fysiikkaoutouksillaan riemastuttanut peli. Kun vaikka napin otsaansa saanut vihollinen ei kuolekaan laukaukseen, tämä voi vaikka kyykistyä piiloon ja kiljaista, että taisinpa juuri kuulla jotain. Kun moottoriveneen kyydissä olevan vihollisen ampuu, kuolinhetkellä vihollisen ruumis muuttuu yllättäen fysiikan vaikutuksen alaiseksi esineeksi, törmää istuimensa selkänojaan ja lentää kymmeniä metrejä ilmaan kuin räsynukke konsanaan. Tämä kaikki oli hauskaa vuonna 2004 ja se on sitä edelleenkin.
Far Cry oli todellakin mitä mainioin peli. Muistan itsekin, että pelin tökkimiseen kyllästyneenä sijoitin vaivalla ansaitsemani rahat uuteen näytönohjaimeen – muistaakseni Radeon 9800 Pro – jolla pystyikin sitten jo heittämään grafiikan asetuksia hieman ylöspäin, mutta ei vieläkään lähellekään maksimiasetuksia. Kuten monet muutkin Crytekin pelit, myös Far Cry oli suunniteltu ottamaan hyötyä irti tulevaisuuden pelikoneista.
Nykyperspektiivistä Far Cry kärsii kuitenkin kovasti siitä, että se on genrensä varhainen pioneeri. Vihollisten tekoäly ei ole nykyään enää mitään ihmeellistä, komea ulkoasu ei oikein enää vaikuta, ja ne pelin todelliset ongelmat – liian tarkasti ampuvat viholliset, myöhemmin peliin liittyvät supermutantit – tuntuvat entistä rasittavammilta.
Kiinnostavana sivujuttuna mainittakoon, että Far Cry sattui ilmestymään juuri niihin aikoihin, jolloin modernin elokuvamaailman suuriin nimiin kuuluva saksalainen elämäntapakoomikko Uwe Boll tehtaili liukuhihnalta surkeita videopelielokuviaan. Siinä missä se sarjan ensimmäinen – House of the Dead – on oikeasti tahattoman komedian mestariteoksia, Far Cry on muun Boll-ouvren tavoin vain todella tylsä ja huono elokuva.
Mutta itse peli? Se oli aikanaan mitä muikein tapaus ja vieläkin historiallisena teoksena kiinnostava tutustumiskohde.