Tarinalla varustetut räiskintäpelit eivät enää vuonna 2005 olleet mikään uusi juttu, vaan pikemminkin se vallitseva trendi. Voitaisiin väittää, että kehitys alkoi kunnolla vuonna 1998 julkaistun Half-Lifen myötä, ja on toki totta, että sen valtava menestys avasi padot. Kun Valve oli pelillään näyttänyt, että pelaajat paitsi hyväksyvät, myös rakastavat räiskintäpelejä, joissa tarina on avainasemassa, loputtomat muut yrittäjät pyrkivät tunkemaan samoille kupeille vaihtelevin tuloksin.
Oikeasti tarinallisia räiskintäpelejä oli toki nähty jo ennen Half-Lifeä ja itse nostaisin vuotta aiemmin julkaistun, Monolith Softwaren kehittämän, Bloodin esiin hyvänä esimerkkinä niistä varhaisista yrityksistä. Pelaajien ohella Blood herätti selvästi kiinnostuksen kauhuaiheisten tarinoiden kerrontaan myös kehitystiimissä, sillä sama studio palasi miltei vuosikymmentä myöhemmin apajalle. Tällä kertaa tarina ei ollut enää sivuroolissa, vaan tarjolla oli täysiveristä, Half-Life-henkistä ensimmäisen persoonan tarinankerrontaa. Pelin nimi? Aiheeseen sopivasti F.E.A.R.
Ollaan rehellisiä: F.E.A.R. (tai kuten sen koko nimi kuuluu, First Encounter Assault Recon) on niin aikansa tuote kuin olla voi. Selkeän ja avoimen Half-Life-apinoinnin ohella kehitystiimi on lainaillut ideoita muista 2000-luvun alkuvuosina suosituista tarinoista ja genreistä. Pelaaja on yliluonnollisia uhkia vastaan taistelevan F.E.A.R.-yksikön uusin tulokas, jolla on Menneisyys. Hänellä on miltei yliluonnollisen hyvät refleksit ja fyysiset kyvyt, mutta niitä ei kannata pohtia sen enempää eikä ainakaan tutkia tarkemmin maailmassa, jossa ”yliluonnollinen” ei ole vain fraasi vaan koko yksikön olemassaolon peruste. Tuskinpa takana on mitään outoa tai huolestuttavaa, tai mitään, mikä ainakaan liittyisi käynnissä olevaan tapaukseen, jossa jahdataan myös yliluonnollisen hyvillä reflekseillä ja fyysisillä voimilla varustettua vampyyririkollista. Hassua sattumaa kaikki!
Half-Lifen ohella inspiraatiota on selvästi haettu muun muassa X-Filesistä ja muista vuosituhannen vaihteessa suosioon nousseista ”hallituksen salaliitot ja yliluonnolliset kokeet”-tarinoista, sekä kehitystiimin omien sanojen mukaan japanilaisista kauhuelokuvista. Tämä on hyvin selkeää, sillä pelin kannessakin komeilee jo valkoiseen kaapuun pukeutunut tyttö, jonka kasvoja peittävät pitkät tummat hiukset ja jolla on karmeita kummitusvoimia.
Mutta ei lainailussa sinänsä ole mitään vikaa, jos niistä lainatuista aineksista pystyy kasaamaan kokonaisuuden, joka toimii ja tuntuu yhtenäiseltä. F.E.A.R. onnistuu tässä enimmäkseen, sillä vaikka sen tarina ei voitakaan palkintoja alkuperäisyydellään, se on ainakin ihan viihdyttävä pläjäys yliluonnollisia salaliittoteorioita.
Nostan kehitystiimille myös hattua siitä, että heidän käsityksensä kauhusta ei tarkoita ikkunoiden läpi hyppiviä koiria tai muita säikäytyksiä – vaikka niitäkin pelistä löytyy – vaan nojaa enemmän ahdistavan tunnelman rakentamiseen. Tämä ei ole tietenkään läheskään yhtä helppoa kuin AARGH KOVA ÄÄNI JA JOKU HYPPÄSI KAMERAN ETEEN AAARGH mutta paljon palkitsevampaa, kun siinä onnistutaan. Ja F.E.A.R. onnistuu enimmäkseen hyvin.
Se todellinen tähti on kuitenkin pelattavuus, sillä F.E.A.R. on mainio räiskintäpeli.
Jos F.E.A.R.in tarina lainailee inspiraatiota vähän mistä sattuu, sen pelilliset vaikutteet ovat helpompia nimetä. Sen jo pariin kertaan mainitun Half-Lifen ohella kehitystiimi on selvästi hakenut inspiraatiota suomalaisesta Max Paynesta, sillä F.E.A.R.in tavaramerkki on pelaajan kyky hidastaa aikaa tulitaisteluissa. Viholliset liikkuvat etanan nopeudella ja luotejakin voi väistellä, samalla kun itse tykittää hiii-daaaas-teeeee-tuuuus-tiiii vihollisia kumoon. Ja mikäs siinä on lainaillessa, idea toimi hyvin Max Paynessa ja toimii hyvin nytkin!
Hidastuskykyä lukuun ottamatta F.E.A.R. ei tarjoile suunnattomia yllätyksiä, mutta onnistuu silti olemaan muutaman ominaisuuden osalta yllättävän moderni. Peli näyttää ensisilmäyksellä sangen vaatimattomalta, mutta tämä on vain illuusiota. Valtaosa pelistä tapahtuu hämärissä tiloissa, joissa laadukas valosysteemi pääsee loistamaan ja luomaan jännittäviä pelihetkiä. Viholliset reagoivat ammusten osumiin realistisesti ja veikeästi, ja kun räiskintä alkaa, F.E.A.R.in normaalisti turhan kliininen ilme saa runsaasti lisäpiristystä runsaista ja toimivista savuefekteistä. Ei kukaan toki erehtyisi kuvittelemaan, että kyseessä on aivan äskettäin julkaistu peli, mutta kaikki näyttää riittävän hyvältä.
Lopputuloksena onkin peli, joka 18 vuoden iästään huolimatta toimii yhä mainiosti. Tämä ei suinkaan ole mikään itsestäänselvyys, sillä monet vuosituhannen alun pelit ovat siinä ikävässä kuopassa, missä ne eivät ole tarpeeksi retroa ollakseen retroa, mutta eivät myöskään tarpeeksi moderneja tuntuakseen nykyaikaisilta peleiltä. Kokemus jäi minulta aikanaan väliin syystä tai toisesta, mutta edelleen täysin tuorein silmin koettuna F.E.A.R. onnistui tarjoilemaan viihdyttävää ja toimivaa räiskintää, sekä tiivistä kauhutunnelmaa koko rahan edestä.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä viikottain Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.
Kommentit
Itsekkin pelasin Fearin ja sen jatko-osat vasta aivan äskettäin, viime vuonna. Ja tosiaan melko viihdyttävä ja jopa karmiva FEAR on edelleen.
Itselleni Monolith oli noussut tietoisuuteen No One Lives Foreverin kautta (nuokin pelit tuli pitkästä aikaa monen vuoden jälkeen pelattua uudelleen)., ja FEAR oli myös aikanaan kyllä herättänyt kiinnostukseni, mutta jäi kuitenkin pelaamatta/unohduksiin paristakin syystä. Ensinnäkin oma PC ei tuolloin pystynyt FEARiä pyörittämään ja samana vuonna julkaistiin Euroopassa muuan MMO (eli World of Warcraft tietenkin), joka vei huomion seuraavaksi pariksi vuodeksi ja sitten tulikin jo seuraava konsolisukupolven ja mielenkiintoisempia pelejä kuin FEAR.
Mutta kannatti nuokin pelit vihdoin pelata, ihan viihdyttävä trilogia, jonka jokainen osa on vieläpä varsin erilainen tunnelmaltaan ja pelattavuudeltaan. Alkuperäinen FEAR on kuitenkin näistä ainoa jossa kauhu-elementit ovat todella läsnä.