Eräs pelimaailman klassisimmista (lue: väsyneimmistä) vitseistä on se, että Final Fantasy -pelisarja – ”viimeinen fantasia” – on edennyt jo tätä kirjoittaessani 15. osaansa. Kestävän nettilegendan mukaan pelin nimi juontaa juurensa sen kehitysajan tilanteesta. Square oli firmana niin kovassa taloudellisessa ahdingossa ja pelin kehittäjä niin leipiintynyt vääntämään taloudellisia floppeja, että Final Fantasyn oletettiin olevan kummankin viimeinen peli.

Näiden legendojen totuusarvoa tuskin saamme koskaan tietoomme. Pelin kehittäjät itse ovat vuoroin vahvistaneet huhut, ja vuoroin todenneet, että Final Fantasyn nimeksi haluttiin fraasi, jonka pystyi lyhentämään latinalaisissa aakkosissa FF:ksi, ja lausumaan japaniksi kätevästi muodossa efu efu. Alkuperäinen kehitysnimi olikin Fighting Fantasy, mutta kyseinen nimi oli jo varattu Games Workshopin (kyllä, se Warhammer-firma) ”valitse oma seikkailusi” -kirjasarjalle, joten nimi vaihdettiin.

Alkuperäinen Final Fantasy on monellakin tavalla hyvin kiehtova peli. Se oli pääsuunnittelija Hironobu Sakaguchin pitkäaikainen unelmapeli, joka ei ottanut tuulta purjeisiinsa. Square ei uskonut, että joku tietokoneistettu roolipeli voisi kerätä yleisöä, ja Sakaguchilla oli niin ikävän pomon maine, ettei hänen projekteihinsa enää löytynyt oikein tekijöitä. Kun kilpailevan Enix-yhtiön Dragon Quest kuitenkin osoittautui myyntimenestykseksi, epätoivoiset Square-pomot näyttivät projektille vihreää valoa, ja Sakaguchi onnistui lopulta keräämään itselleen pienen, mutta intohimoisen tiimin.

Retrostelussa Final Fantasy

Vaikka sitä ei ehkä nykyisiä Final Fantasy -pelejä pelatessaan uskoisikaan, alkuperäinen Final Fantasy ammensi innostusta hyvin perinteisistä – ja oikeista – roolipelilähteistä. Pelin taistelusysteemin suunnitellut Akitoshi Kawazu fanitti kympillä Dungeons & Dragons -pöytäroolipeliä ja Wizardry-tietokoneroolipelejä, ja käytti niitä inspiraationaan, rakentaen samalla itse sen perustan, jonka päälle käytännössä kaikki myöhemmät JRPG:t tultaisiin rakentamaan. Esimerkiksi nykyään suunnilleen kaikista peleistä löytyvät elementaaliheikkoudet – tuliviholliset eivät tykkää vedestä ja niin edelleen – olivat Kawazun keksintöä.

Kawazu halusi myös, että pelaaja saisi itse kasata ryhmänsä erilaisista seikkailijoista peliä aloittaessaan. Tuolloin se oikeastaan ainoa toinen vertailukohta, Enixin Dragon Quest, sisälsi valmiit päähenkilöt, kun taas Kawazu uskoi, että roolipeleissä ”hauskuus alkaa jo hahmoa tehtäessä”. Idea osoittautui lopulta erinomaiseksi, sillä juuri tämä valinnanvapaus antoi Final Fantasylle niin pitkän eliniän, että moni pelaa sitä yhä edelleen, 32 vuotta myöhemmin, hakien haastetta toinen toistaan epätoimivammilta kuulostavista kokoonpanoista.

Final Fantasysta tuli lopulta hitti. Alkujaan Square olisi halunnut painaa pelistä vain pienen 200 000 kappaleen tuotantoerän, mutta Sakaguchi onnistui ylipuhumaan pomonsa valmistamaan suuremman erän – joka sitten myytiin lopulta loppuun, ja kysyntää riitti vielä paljon sen jälkeenkin. Peli löysi yleisönsä myös Yhdysvalloista, joskin Nintendon 80-luvun kuuluisa sensuurin kynä iski siihen useaan kertaan. Niin tragikoomista kuin se nykyään onkin, kyse ei ollut mistään seksin tai kauhean väkivallan sensuroimisesta (joka on mielestäni sekin typerää), vaan esimerkiksi kristillisten symboleiden ja viittausten poistamisesta. Jumalaahan ei videopeleissä pilkata!

Itse pelinä Final Fantasy on kaksijakoinen. Kaikesta näkee selvästi, että se on kehittäjiensä ensimmäinen roolipeli, ja lisäksi se historian toinen JRPG. Pelin taistelusysteemi on yhä ihan asiallinen ja tuntuu Final Fantasylta, mutta suunnilleen kaikki muu sitten onkin vähän sinnepäin. Tarina on todella simppeli ja lineaarinen, ja peli on muutenkin kovin spartalaisen yksinkertainen. Suurin osa peliajasta kuluu satunnaistaistelusta toiseen vaeltaessa pelaajan grindatessa rahaa, kokemuspisteitä ja tasoja.

Retrostelussa Final Fantasy

Todella hauskasti Final Fantasy kuitenkin tuntuu Final Fantasylta. Hahmoluokat – Black Mage, White Mage, Red Mage ja niin edelleen – löytyvät myöhemmistäkin peleistä, ja ovat pelaajien hahmoluokkina myös esimerkiksi Final Fantasy XIV -massiivimoninpelissä. Pelimaailman tunnetuimpien säveltäjien joukkoon kohonnut Nobuo Uematsu oli tahtipuikon varressa jo sarjan ensimmäisessä pelissä ja pelin tuttu tunnusbiisi saa varmasti jokaisen Final Fantasy -fanin selkäpiin väreilemään. Sivuhuomiona tämä ensimmäinen sävellys on myös Uematsun oma suosikkiteos, sillä hänen mielestään se tiivistää yhteen kappaleeseen kaiken, mitä Final Fantasy edustaa.

Pelin ohjekirjasta löytyy kuvia chocoboista, Yoshitaka Amanon tuttuja piirustuksia ja niin edelleen. Jopa tarina resonoi varmasti kaikkien Final Fantasy XIV -pelaajien sydämissä. Vai miltä kuulostaa tarina Valon sotureista, jotka kuljettavat mukanaan valon kristalleita ja taistelevat pahaa Garland-keisaria vastaan?

Alkeellinen tai ei, Final Fantasy hoiti hommansa. Dragon Quest oli ehkä se ensimmäinen JRPG, mutta Final Fantasy oli se peli, jonka varaan Square Enix rakensi imperiuminsa (ja Final Fantasy: the Spirits Within oli myöhemmin se elokuva, joka romahdutti koko roskan) ja joka käytännössä avasi ovet JRPG:ille peleinä, sekä tuotteena. Pelin vahvat myynnit innostivat muitakin kehittäjiä kokeilemaan roolipelien tekemistä, ja avasivat kansainvälisten pelaajien silmät idealle. Pöytä oli katettu genrelle, josta tulisi yksi konsolipelien suosituimmista.

Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä mies voisi seuraavaksi ottaa retrosteluun!

Lisää luettavaa