Pelimaailmassa eletään taas kiintoisia aikoja. Square Enix myi Crystal Dynamicsin ja Eidos Montrealin uusille omistajille, jotka kenties tällä kertaa haluavat tehdä firmoilla muutakin kuin syyttää niitä huonoista talousluvuistaan. Tämä toivo takaraivossa voi myös tarkastella firmojen pelihistoriaa ja pohtia, mitä kaikkia nykyään vähemmälle huomiolle jääneitä pelisarjoja voisi kenties herätellä uudelleen henkiin.
Yksi pelisarja, joka ansaitsee sen vähäiseksi jääneen huomiosa, on Gex.
90-luku oli tasohyppelypelien kulta-aikaa. Kaikilla pelikoneilla täytyi olla omat maskottihahmojen tähdittämät yrityksensä ja myös monet puhtaat pelijulkaisijat halusivat kovasti ruuhkaisille markkinoille. Super Marion ja Sonicin vanavedessä seurasi monta pienempää pelisarjaa, joista vain harvoilla riitti rahkeita kilpailla genren suurten nimien kanssa, mutta se ei tahtia haitannut.
Kun cd-asemat löysivät tiensä kotikonsoleihin ja toivat mukanaan kymmeniä kertoja enemmän tallennustilaa kuin pelimoduulit, tilaa yritettiin heti hyödyntää videopätkien ja digitoidun äänen muodossa. Crystal Dynamicsin Gex kuuluu myös tähän porukkaan.
Gexin kehitys alkoi jo vuonna 1992, jolloin Panasonicin CD-pohjainen 3DO-konsoli teki tuloaan. Panasonic himoitsi alustalleen myös maskottia ja Crystal Dynamics yritti toimittaa heille sellaisen Gexin muodossa. Pelin suurena koukkuna oli, että päähahmon ääneksi palkattiin amerikkalaiskoomikko Dana Gould, jonka digitoituja äänipätkiä sitten kuultaisiin pitkin peliä.
Ja voi pojat, että sitä tosiaan sitten kuullaankin, vaikka kuulemisen jälkeen ei ehkä haluaisikaan. Gouldin läpän taso kun ei ole kovin kummoista ja lisäksi vaikka ääniä on teoriassa nauhoitettu runsaasti, ne toistavat itseään hyvin nopeasti. Toivottavasti tykkäät kuulla “voi pojat, Saturday Night Live!” -vitsin kun Gex tuhoaa ilkeän televisiovihollisen, koska tulet kuulemaan saman vitsin todennäköisesti pari kertaa uudelleen jo seuraavan minuutin aikana.
Jotenkin hassusti pelinkehittäjät kerran toisensa jälkeen kävelevät samaan ansaan ja yrittävät upottaa peleihinsä ominaisuuksia, jotka ovat ironisesti tai pilke silmäkulmassa ärsyttäviä. He eivät vain tunnu muistavan, että ärsyttävä saattotehtävä on ärsyttävä, vaikka peli itse kuinka yrittäisi samalla vääntää siitä vitsiä, ja että tarkoituksella korni ja huono huumori on kornia ja huonoa. Dana Gouldin yleisen tuotannon huomioiden on toki myös täysin mahdollista, että mies kuvitteli puskevansa purkkiin puhdasta kultaa.
Kun korni huumori kuoritaan pinon päältä, Gexillä ei ole hirveästi annettavaa. Ominaisuuslistansa puolesta se on ihan kilpailukykyinen 90-luvun tasohyppelypeli, mutta toteutus tökkii miltei jokaisella osa-alueella. Kenttäsuunnittelu ei ole ihan vaadittavalla tasolla, kontrollit ovat hieman epätarkat ja kankeat, vastaan tulee vähän liikaa kerrasta poikki -äkkikuolemia ja niin edelleen.
Mikään näistä jutuista ei ole sen tasoinen ongelma että se yksistään muuttaisi Gexin kehnoksi peliksi, mutta niiden kaikkien yhteisvaikutuksena kokemus tuntuu ankealta. Välimatkaa Bubsyn tasoisiin todellisiin paskeisiin on vielä havaittavissa, mutta hyvien tasohyppelypelien kärki on kovin kaukana.
Joten kenties tämän tekeleen voi jättää historian hämäriin ja niitä herättelemisen arvoisia Crystal Dynamicsin pelejä voi etsiä muualta.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.