Jos minulta kysytään suosikkielokuvaani, vastaus on helppo: Ghostbusters. En ole varma, onko täydellistä elokuvaa ikinä tehtykään, mutta Ivan Reitmanin legendaarinen komedia pääsee ainakin kosketusetäisyydelle.
Koska Ghostbusters oli yksi 80-luvun suosituimmista ilmiöistä, oli tietenkin väistämätöntä, että aiheesta julkaistiin myös useita pelejä. Niistä oma suosikkini ei ole vielä aivan retroa, koska se julkaistiin vuonna 2009. Mutta se ensimmäinen? Se on peleistä legendaarisin.
Monelle alustalle julkaistu vuoden 1984 Ghostbusters-peli oli käytännössä yhden miehen käsialaa. Activision värväsi kiireelliseen kehitystyöhön muun muassa Pitfallin kehittäneen, jo vuonna 1984 tunnetun David Cranen. Peli haluttiin saada ulos ”mielellään saman tien” -henkisellä tahdilla hyötyjen maksimoimiseksi, joten Cranelle annettiin projektiin aikaa vain muutamia viikkoja. Siinä missä normaalit Commodore 64 -pelit pyörivät kehityksessä puolesta vuodesta ylöspäin, Crane sai Ghostbustersin valmiiksi kuudessa viikossa.
Rehellisesti sanoen tämä myös näkyy pelissä, sillä se ei ole kovin kattava. Pelaaja on elokuvan hengen mukaisesti oman Ghostbusters-toimilupansa haltija ja perustaa sen avulla yrityksen ”omaan kotikaupunkiinsa”. Pankki antaa kymppitonnin lainan, jolla pitäisi sitten ostaa auto, ansoja ja muita varusteita haamujen pyydystämiseksi.
Itse peli koostuu enimmäkseen kartalla odottelusta. Kartan keskellä sijaitsee elokuvastakin tuttu Shandorin rakennus, joka sisältää portin henkien ulottuvuuteen. Kartan laidoilta taas leijailee sitä kohti kummituksia, jotka nostavat kaupungin yleistä psykokineettisen energian tasoa. Jos se nousee liian korkealle, Zuul murtautuu läpi meidän ulottuvuuteemme ja on viimeisen epätoivoisen taiston paikka.
Mittaria pyritään pitämään alhaalla suhaamalla autolla pitkin kaupunkia tapahtuvien haamuhavaintojen luokse, ja pyydystämällä haamut ansoihin, jotka pitää sitten käydä tyhjentämässä tukikohdassa ennen uusien keikkojen vastaanottamista. Jos autoonsa ostaa haamuimurin, voi ajomatkan aikana kirjaimellisesti imuroida auton yli lentäviä haamuja ansoihin, ja näin pitää mittaria vielä alhaisemmilla tasoilla.
Itse pelattavuuskin on hyvin alkeellista. Haamujengiläisiä voi liikuttaa kumpaakin vain lähemmäs ansaa, joten enimmäkseen vain odotellaan että kummitus lentää säteiden muodostaman kolmion sisään ja sitten yritetään nopeasti liikuttaa haamujengiläiset niin lähelle toisiaan, että kummajainen ei pääse enää ansan tieltä pois.
Kiireestä ja lyhyestä kehitysvaiheesta kielii moni juttu. Hämmentävästi Ghostbustersissa ei ole mitään oikeaa lopputaistelua tai muutakaan huipennusta. Kun mittari kilahtaa kattoon, pitää vain ninjata kaksi haamujengiläistä ohi ovella pomppivan Marsipaanimiehen, minkä jälkeen katsellaan lyhyt animaatio ja pokataan palkinto. Varmasti Cranen visioissa on ollut jotain vähän konkreettisempaakin, varsinkin kun myöhemmin kehitetyissä käännöksissä talon sisälläkin tapahtuu yhtä sun toista ennen lopullista voittoa.
Miksi näin alkeellinen peli sitten on legendaarinen, ja puhumisen arvoinen vielä 35 vuotta myöhemminkin? Osittain kyse on varmasti siitä, että peliä lämpimästi muistelevat peliparrat pelasivat sitä ensinnäkin itsekin nuorina, ja lisäksi aikaan, jolloin suuri osa peleistä ei ollut paljon tätä ihmeellisempiä.
Lisäksi Ghostbusters oli – ja älkää nyt naurako – audiovisuaalisesti todella vaikuttava peli. Commodore 64 -versiossa oli oikein digitoitua puhetta, mikä oli hyvin harvinaista niihin aikoihin. Ehkä tärkeintä on silti se, että se oli Ghostbusters-peli. Sen avulla jokainen sai elää sen äärimmäisen fantasiansa ja olla itse haamujengiläinen. Niin hyvä kuin vuoden 2009 Ghostbusters-peli olikin, ennakkoon kaikki toivoivat hartaasti, että se olisi ollut uusintaversio vuoden 1984 originaalista. Avoimen maailman peli, jossa olisi itse saanut pyörittää Haamujengi-bisnestään, ottaa vastaan tehtäviä ja vangita kummituksia kehitellen siinä sivussa parempia varusteita ja aseita.
Näin ei kuitenkaan käynyt, ja niinpä se äärimmäinen Ghostbusters-peli antaa yhä odottaa itseään.