God of War -pelisarja saa aivan lähipäivinä tuoreimman osansa, kun God of War: Ragnarök paukahtaa kauppojen hyllyille. Siitä emme vielä saa sanoa sen enempää, joten palataan sen sijaan ajassa taaksepäin vuoteen 2005, jolloin pelaava maailma tutustui ensimmäistä kertaa kaikkien suosikki-spartalaiseen.
Vuonna 2005 sen enempää Sony Santa Monica kuin God of War eivät vielä olleet hirveän tunnettuja nimiä. Santa Monican studio oli julkaissut vain Kinetica-huristelupelin, jonka Wikipedia kertoo saaneen ”enimmäkseen positiivisen vastaanoton”. Säästelkää nyt hieman niitä ylisanoja, kaverit! Mutta pinnan alla kiehui jo, sillä maailman vihaisin mies oli tekemässä debyyttinsä.
God of War ei turhaan haaskaa aikaa pohjustamiseen tai oikein mihinkään muuhunkaan. Ennen kuin pelin aloittanut pelaaja ehtii kunnolla edes tajuamaan mitä näkee ruudullaan, Kratos on jo syöksymässä Kreikan korkeimman vuoren huipulta kohti alla häämöttäviä rantakiviä ja kuolemaansa. ”Asiat eivät aina olleet näin”, kertoja selittää, ja sitten palataan ajassa kolme viikkoa taaksepäin. Onko nyt taustatarinan aika? No ei helvetissä, nyt on teurastuksen aika! Pelaaja heitetään saman tien keskelle haaksirikkoutuneita laivoja, joiden kansilla parveilee epäkuolleita sotureita ja joiden taustalla häämöttää jättimäinen hydra.
Ei se tahti siitä sitten sen enempää hidastukaan. Kun hydra on lävistetty laivan katkenneeseen mastoon, kertoja alustaa taustoja sen verran, että Kratos on tehnyt sen klassisen virheen: hän on hakenut jumalten huomiota. Tämä on kreikkalaisissa taruissa hyvin huono idea, sillä jumalat tykkäävät suuresti ihmisten elämillä leikkimisestä. Epätoivon hetkellään Kratos pyysi apua sodan jumalalta, Arekselta, joka antoi tälle yli-inhimilliset voimat ja sen jälkeen huijasi tämän teurastamaan oman perheensä. Klassinen Ares-temppu!
Pelin tavoitteena onkin vihdoin lyödä luu Areksen kurkkuun ja tasata tilit, mutta mikään ei ole kreikkalaisissa taruissa ikinä näin helppoa.
God of War iski aikanaan kuin miljoona volttia. Pelaajien kollektiiviset leukaluut loksahtivat ammolleen siitä huikeasta väkivallan orgiasta, jota se tarjoili. Aivan alusta saakka pelaajan eteen lyödään todellinen voimafantasia, kun Kratos heittelee yhdellä kädellä helvetin sotureita kuolemaansa, tai repii näitä kappaleiksi veripilvien saattelemana. Pelattavuus on hiottu enimmäkseen todella laadukkaaksi, mitä nyt ajoittaiset tasapainotteluosiot syövät miestä ja jatkuva liipaisinten takominen ovien avaamiseksi on yksi pelihistorian kehnoimmista ideoista.
Nykyperspektiivistä God of Warin vanhanaikaisinta osastoa onkin sen tarina ja ne asenteet, jotka siitä välittyvät. Alkuperäinen Kratos on suoraan sanoen aika nolo sankari, sillä kehitystiimin yritys tunkea peli täyteen TOSI COOLIA ja ÄÄRIMMÄISTÄ rankkaa asennetta kosahtavat omaan nilkkaan jo alkumetreillä. Jos en paremmin tietäisi, sanoisin Kratosin olleen tällaisten vain tosi cooleilla letkauksilla kommunikoivien antisankareiden parodia, mutta pelistä ei löydä ironian hippuakaan maailman tiheäpiikkisimmällä kammallakaan.
En ollut myöskään aikanaan hirveän vaikuttunut niistä kuuluisista seksiminipeleistä, joissa Kratos todistaa miehuutensa pyörittelemällä ohjainta ja painelemalla nappeja oikea-aikaisesti, eivätkä ne ole viimeisten 17 vuoden aikana ainakaan parantuneet.
Mutta tämä ei tahtia haittaa. Välianimaatiot voi halutessaan ohittaa, seksiminipelit ovat niin ikään vapaaehtoisia ja niiden ulkopuolella tarjolla on aivan älyttömän hyvin toimivaa ja veristä toimintaa. Jos pitäisi valita vain yksi, ottaisin itse vuoden 2018 God of Warin, joka todisti, että verinen toiminta ja järkevämpi tarinankerrontakin sopivat yhteen, mutta onneksi näin ei tarvitse tehdä, vaan molemmille on tilaa.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.