Tämä juttu voi nykypäivänä vaikuttaa myöhästyneeltä aprillipilalta, mutta vakuutan, että kaikki seuraavaksi lukemanne on totta. Kun yritätte prosessoida jutun sisältöä, koittakaa muistaa, että 1990-luvun alku oli kaikin puolin ankeaa ja hämmentävää aikaa.
Noina villeinä aikoina videopelit olivat vielä harvojen hupia. Pelejä pelasivat vain lapset ja nörtit, eikä niitä näkynyt valtamediassa kuin yleensä negatiivisessa mielessä. Niinpä oli tavallaan hienoa, mutta tavallaan myös aika karua, kun vuonna 1993 pelit ja pelaaminen saivat Suomen televisiossa suunnatonta näkyvyyttä Hugo-ohjelman myötä.
Hugo oli – ja jälleen, vakuutan, että tämä on totta – televisio-ohjelma, jossa ihmiset pelasivat puhelimen välityksellä yksinkertaista videopeliä suorassa tv-lähetyksessä. Enkä tarkoita nyt mitään alkeellista verkkopeliä, vaan peliä, jota ohjattiin painelemalla puhelimen numeronäppäimiä ikään kuin se olisi ollut suurikokoinen ja älyttömällä viiveellä varustettu peliohjain. Kyllä, puhelimissa oli ennen vanhaan näyttöjen sijaan näppäimiä, eivätkä puhelinpistokkeeseen kytketyt kapistukset todellakaan kulkeneet näppärästi matkassa!
Pelikokemus oli juuri niin huikea kuin voisi olettaakin, mutta asia ei jäänyt siihen. Hugo-pelit (huomatkaa monikko ja muistakaa, mitä sanoin 1990-luvun alusta) julkaistiin myös kotitietokoneille.
Täytyy ottaa sen verran takapakkia, että Hugo-pelejä ei julkaistu oikeastaan myös kotitietokoneille, sillä jo se alkuperäinen televisiossa nähty Hugo pyöri Amiga-tietokoneilla. Tanskalainen tv-yhtiö oli kehittänyt eeppisen järjestelmän, jossa kaksi Amiga 3000 -tietokonetta, MIDI-sovitin ja ties mitä muuta rautaa valjastettiin käyttöön, jotta puhelimesta kuuluvia painallusääniä voitiin muuttaa pelin ymmärtämiksi syötteiksi. Koko paketilla oli tiettävästi hintaa reilut 100 000 taalaa.
Nostan hattua niille tyypeille, jotka ovat tämän viritelmän pistäneet pystyyn ja myös koodanneet sen ympärille pelin, sillä projekti ei varmasti ole ollut helppo. Pitää muistaa, että katsojat todellakin seurasivat pelin etenemistä suoran televisiolähetyksen välityksellä, joten viive oli taatusti sekuntien luokkaa.
Niinpä ei olekaan yhtään yllättävää, että Hugo on pelinä aivan naurettavan simppeli. Tarjolla on kolme kenttää, joista ensimmäisessä väistellään resiinan puikoissa junia kolmiraiteisella junaradalla. Tahti on sangen rauhallinen ja haaste tulikin enimmäkseen siitä, että kontrollit toimivat puhelinverkon ylitse epäluotettavasti ja hitaasti.
Tämä mielessä onkin hyvin outoa, että pelin toisessa kentässä ei enää hypitä pelitilojen välillä, vaan ohjataan reaaliajassa peikon ohjastamaa lentokonetta, joka väistelee ukkospilviä ja ilmapallojen alla roikkuvia dynamiittipötköjä. Jos tästä selvisi hengissä, mitä ei tv-ohjelmassa tapahtunut kovinkaan usein, edessä oli todellinen kakkakepponen. Viimeinen kenttä, jossa pelaajan täytyy valita kolmen identtiseltä näyttävän köyden väliltä. Jos valitsee oikein, voittaa pelin. Jos ei, häviää. Kiitos pelaamisesta, parempaa onnea ensi kerralla!
Pelinä Hugo on aivan karmea. Kun sitä pääsee pelaamaan peliohjaimen välityksellä, läpäisyyn menee aikaa oikeasti noin viisi minuuttia ja tämä sisältää Amigan eeppisen hitaat lataustauot. Kehitystiimi on yrittänyt paikkailla tätä ammottavaa ongelmaa heittämällä mukaan ”pelihallitilan”, jossa vaikeustasoa on hieman kiristetty, mutta senkin pelaa läpi suunnilleen yhtä nopeasti. Jokainen voikin miettiä, miten näkkärillä oma naama olisi, jos olisi maksanut nykyrahassa mitattuna noin 80 euroa pelistä, josta irtoaisi sitten hupia alle vartiksi.
Niinpä Hugoa ei kannata muistella pelinä pätkääkään. Mutta tv-ohjelmana? On vaikea sanoa, oliko Hugosta enemmän hyötyä vai haittaa pelien imagon ja näkyvyyden kannalta. Ohjelma kyllä keräsi runsaasti katsojia, mutta välittikö se yleisölleen hirveän realistista tai positiivista kuvaa peleistä? Naurettavan yksinkertainen pelattavuus, yleinen kankeus sekä loputon lapsipelaajien letka todennäköisesti saivat pelit vain vaikuttamaan entistä enemmän lasten ja nörttien surkealta puuhastelulta.
Hugo oli kuitenkin ainakin muutaman vuoden ajan ilmiö. Se herätti puhetta ja nosti juontajansa, sympaattisen ja iloisen Taru Valkeapään, koko kansan tietoisuuteen. Samalla se myös kasvatti useammankin perheen puhelinlaskuja ja todennäköisesti aiheutti kuumia keskusteluja ruokapöydän ympärillä.
On sekin pieneltä peikolta jo aika hyvä suoritus. Mikäli sarja alkoi kiinnostamaan, videopalvelujen hakutoiminto auttaa varmasti.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.