27 vuotta vanha peli vaikuttaa yhä modernilta
Vuonna 1989 julkaistu Indiana Jones and the Last Crusade osoitti, että maailman parhaan arkeologin seikkailuista sai aikaan myös mainioita peliä. The Last Crusaden riippakivenä oli, että se oli virallinen elokuvalisenssipeli. Sen piti siis seurata elokuvan juonta ja tapahtumia, ja vaikka tämä jättikin Lucasfilmin kehittäjille tilaa suunnitella peliinsä sisältöä, enimmäkseen peli jätti jälkeensä polttavan kysymyksen: mitä nämä kehittäjät saisivatkaan aikaan täysin vapailla käsillä?
Vuonna 1992 saimme vastauksen: yhden kaikkien aikojen parhaista seikkailupeleistä.
Indiana Jones and the Fate of Atlantis on edeltäjänsä tavoin graafinen seikkailupeli, joka hyödyntää Lucasfilmin mainiota SCUMM-seikkailupelimoottoria. Tällä kertaa kehittäjät saivat aivan itse lähteä luomaan Indiana Jones -tarinaa ja tähtäimet asetettiin saman tien korkealle. Hauskassa ja oivaltavassa pelattavassa introssa Indy kompuroi onnettomuudesta toiseen kulkiessaan läpi yliopiston jotain mystistä artifaktia etsien. Artifakti löytyy lopulta talkkarin pukukopista, ja tarina pääsee vauhtiin.
Mystinen esine on jäänne Atlantiksesta, legendaarisesta uponneesta kaupungista, jonka olemassaoloon Indiana Jones ei edes usko. Mutta natsit uskovat: mytologisesta orichalcum-metallista rakennettu pieni patsas tuo mukanaan lupauksen rajattomasta energiasta, jonka avulla natsit voisivat rakentaa ennennäkemättömän voimakkaita lentokoneita, tankkeja ja pommeja. Tämä ei Indylle sovi, joten alkaa kilpajuoksu siitä, kuka löytääkään ensimmäiseksi Atlantiksen.
Kehitystiimi on ammentanut hienosti peliinsä ideoita ja elementtejä oikeista Atlantis-myyteistä. Orichalcum-metalleista, Platonin kadonneista kirjoituksista ja muista pelin tarinan osasista on oikeastikin puhuttu ja huhuttu vuosisatojen ajan, joten ne sopivat erinomaisesti myös Indiana Jones -tarinan rakennuspalikoiksi. Tarina onkin oikein viihdyttävää tasoa, ihan Lucasfilmin parhaimmistoa.
Indiana Jones and the Fate of Atlantis sisältää käytännössä – ainakin melkein – kolme peliä yhden hinnalla. Aivan pelin alkumetreillä saa valita pelinsä tyylin: haluaako seikkailla yksin nyrkkeihinsä luottaen, vai kenties älliinsä? Vai ottaako mukaan Indyn entisen arkeologikumppani Sophie Hapgoodin, joka käänsi selkänsä tieteille ja ryhtyi meedioksi? Vaikka kaikkien kolmen pelin tarina noudatteleekin samoja linjoja, kaikissa on omat puzzlensa ja tyylinsä. Jos valitsee esimerkiksi ”Fists”-vaihtoehdon, peli sisältää paljon toimintakohtauksia ja nyrkkitappelua.
The Fate of Atlantis oli monellakin tavalla valtavan kehittynyt ja hienostunut seikkailupeli jo vuonna 1992, ja vielä nyt – hirvittävät 27 vuotta myöhemmin – se yllätti minut monilla piirteillään. Muiden pelihahmojen kanssa keskustelu on tietenkin ollut Lucasfilm-pelien vakiokamaa alusta saakka, mutta yleensä tiukan funktionaalisesti. Keskusteluissa oli yksi vaihtoehto, joka vei peliä eteenpäin, sekä pari komediavaihtoehtoa ja siinä se.
The Fate of Atlantis kuitenkin sisältää paljon keskusteluja, joissa pelaaja saa itse täyttää taustatarinan aukkoja ja jopa hieman roolipelata Indyä haluamallaan tavalla. Sophien tavattuaan Indy ja Sophie keskustelevat siitä, miksi kaksikon sukset yleensäkään aikanaan menivät ristiin. Pelaaja saa itse valita useasta vaihtoehdosta, mitä Sophie aikanaan tekikään: jättikö hän tieteellisiä löytöjä julkaisematta artikkeleissa, myikö hän löytämiään artifakteja mustassa pörssissä ja niin edelleen. Tällaiset valinnat eivät sinänsä vaikuta pelin kulkuun, mutta ne muistetaan: valinnat tulevat myöhemmin esiin keskusteluissa mikä tuo peliin heti tuntua siitä, että saa itse vaikuttaa tarinan kulkuun. Esimerkiksi hirmuisen hyvä Kentucky Route Zero -seikkailupeli nojasi myöhemmin hyvin samanlaiseen tarinankerrontamekanismiin, mitä nyt vaivaiset 20 vuotta myöhemmin.
Oli ilahduttavaa huomata, että the Fate of Atlantis ei ole 27 vuodessa menettänyt tippaakaan hohtoaan, sillä se oli yhä seikkailupelien aatelia. Puzzlet ovat loogisia, mutta haastavia. Grafiikka on mainiota tasoa, ja CD-ROM-levyllä julkaistun ”talkie”-version puhuttu dialogikin on esitetty paremmin kuin monissa paljon uudemmissa seikkailupeleissä.
Jos kotoa löytyy minkäänlaista tietokonetta, suosittelen lämpimästi tutustumaan siihen parhaaseen Indiana Jones -peliin vaikka GoG.comin tai Steamin välityksellä. Muutaman euron pelistä saa tuntikausiksi viihdettä.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä mies voisi seuraavaksi ottaa retrosteluun!