King’s Quest
Vuonna 1984 julkaistu King’s Quest oli yksi pelihistorian todellisista vallankumouksista. Se ei suinkaan ollut pelihistorian ensimmäinen seikkailupeli, eikä edes ensimmäinen graafinen seikkailupeli, mutta se nosti riman kerralla niin korkealle, että kaikki aiemmat pelit näyttivät välittömästi onnettomilta räpellyksiltä.
Siinä missä aiemmin ”graafiset seikkailupelit” tarkoittivat ruudun yläosassa komeilevaa staattista kuvaa, King’s Quest tarjoili miltei koko ruudun animoitua grafiikkaa. Pelihahmoa ohjattiin nuolinäppäimillä, pelissä oli (teoriassa) musiikkia ja ääntä. Wau, mitä tykitystä!
King’s Questin menestys potkaisi samalta istumalta oven auki sen kehittäneen Sierra On-Linen pelitehtailulle ja aloitti seikkailupelidynastian, jonka loppua ei nähtäisi vielä vuosikausiin. Samalla se myös esitteli ne huonot tavat, joiden ansiosta niin moni – minä mukaan luettuna – pitää Sierran seikkailupelejä kilpailijoitaan kehnompina.
King’s Questin tarina sai alkunsa vuonna 1982, jolloin IBM lähti rekrytoimaan pelinkehittäjiä. IBM oli valmistautumassa PCjr-kotitietokoneensa julkaisuun ja ymmärsi, että kotikäyttöön tarkoitettu kone tarvitsi myös viihdettä, eli videopelejä. Sierra On-Line oli vuoteen 1982 mennessä julkaissut muutamankin merkittävän seikkailupelin, kuten Roberta Williamsin Mystery Housen. Niinpä firma oli mitä otollisin ehdokas myös IBM:n projektiin.
Kun kerran suuri sininen jätti maksoi viulut, Williams päätti yrittää jotain hieman tavanomaisempaa ja siirtyi suoraan perinteisistä seikkailupeleistä vallankumoukseen. 850 000 taalaa, eli miltei kolme miljoonaa inflaatio huomioituna, maksanut projekti työllisti Williamsin ohella kuusi koodaria puolentoista vuoden ajaksi, mutta tulokset olivat vaivan arvoiset. King’s Quest oli vallankumous.
PCjr-version perään King’s Questista julkaistiin parikin yleistä MS DOS -versiota, sekä käännökset myös Segan Master System -konsolille ja muutamille muille oudoille alustoille. Kun Sierran pelitehtailu alkoi tuottaa kunnolla rahaa, peli remasteroitiin vuonna 1990 käyttämään firman kehittyneempää SCI-pelimoottoria ja näyttämään sekä kuulostamaan kaikin puolin paremmalta kuin alkuperäinen peli.
King’s Questin suurin ongelma oli alusta saakka, että se on aivan karmea peli. Tämä on toki ihan ymmärrettävää, sillä kun kehitetään kokonaan uutta ja vallankumouksellista teknologiaa, se varsinainen pelillinen sisältö voi helposti jäädä hieman retuperälle. Varsinkin, jos koko seikkailupelien genre on vielä niin uusi, että kukaan ei ole ehtinyt tehdä minkäänlaista ”jotain rotia, hei” -käytettävyysanalyysiä.
King’s Quest on täynnä halpoja kuolemia ja niin uskomattoman typeriä ja kaukaahaettuja puzzleja, että väittäisin pelin läpäisemisen ilman ohjeita olevan mahdotonta. ”Mutta Miikka”, kuuluu takarivistä. ”Miten se peli sitten vuonna 1984 pelattiin läpi ensimmäisiä kertoja?” Hyvä kysymys, kuomaseni: tietenkin Sierran myymien läpipeluuohjeiden avulla!
Pelin inspiraationa toimivat klassiset sadut, jotka perinpohjaisesti hallitsemalla saattoi pystyä tajuamaan, että esimerkiksi sillan alla piilottelevan tappavan peikon pystyi ohittamaan, kun ninjaili vuohen pelialueen läpi näyttämään peikolle närhen munat. Mutta mikään määrä satujen lueskelua ei auttanut tilanteissa, joissa pelaajan vain piti tietää, että tietyssä kohdassa kuului tehdä jotain. Ellei keksinyt jotain hyvin tiettyä sanayhdistelmää, jonka pelin äärimmäisen rajallinen parseri ymmärsi, ei voinut edes tietää, että jostain ruudusta pystyi löytämään jonkin esineen.
Uskomattoman karmean pelisuunnittelun multihuipentuma oli silti puzzle, jossa pelaajan piti reaaliajassa naputella karmean hirviön nimi, ennen kuin tämä tappoi sankarimme. King’s Quest oli sitä aikakautta, jossa kirjoittaminen ei pysäyttänyt peliä, joten siinä sitten yritettiin kirjoittaa ’Rumpelstiltskiniä’ parissa sekunnissa. Paitsi ettei sekään riittänyt, koska pelaajan kuului keksiä, että Rumpelstiltskinin nimi piti kirjoittaa takaperin. Onnea matkaan ja haistakaa paska!
Tämä kaikki mielessä on hämmentävää, että King’s Questista tuli 1980-luvun seikkailupeligenren suuri pelisarja. Lopulta kahdeksanosaiseksi paisunut sarja lipsahti lopulta kunnolla raiteiltaan ja sen viimeiset osat olivat aivan karmeaa tuubaa, joista seikkailupelaaminen oli harvinaisen kaukana. Mutta jo sitä ennen King’s Questit tulivat tunnetuiksi niinä peleinä, joissa pelin pystyi häviämään jo kirjaimellisesti ensimmäisten minuuttien aikana ja saamaan tämän tietoonsa vasta tunteja ja tunteja myöhemmin. Ai et tajunnut poimia sitä esinettä mukaan toisesta ruudusta? Onneksi olkoon, hävisit pelin toiseksi viimeisessä ruudussa! Saa sitä uudelleenpeluuarvoa tehtyä näinkin.
Todellinen selitys oli tietenkin se, että King’s Quest oli kaikesta kehnoudestaan huolimatta valovuoden edellä kilpailijoitaan ja ratsasti sitten tämän maineensa avulla täyttä häkää eteenpäin vielä vuosikausien päästäkin. Vaikka paljon parempia, mutta huonosti myyviä, seikkailupelejä olisi ollut tarjolla. En ole katkera, en.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.