Kirby, tuo Nintendon pieni hattarapallura, on vuosien varrella seikkaillut mitä ihmeellisemmissä peleissä. Valtaosa Kirby-sarjan peleistä on ollut kepeitä ja viihdyttäviä tasohyppelyitä, mutta mukaan on mahtunut paljon erikoisempiakin ideoita. Harva kuitenkaan yltää samalle tasolle kuin Kirby’s Dream Course, joka on minigolf-peli.
Veikkaan, että moni peliä ikinä kokeilleista tutustui siihen vasta Super Nintendo Classic Minin myötä, sillä aikanaan Kirby’s Dream Course ei ollut suunnaton hitti. Kenties se oli turhan erikoinen tai hautautui muuten vain SNES-pelien massan alle, mutta harmi se on silti. Peli kun on hyvä, vaikka ei mikään SNESin paras peli olekaan.
Idea Kirby-aiheisesta minigolfista on sinänsä ihan luonteva, sillä Kirbyhän on parhaina päivinäänkin sangen pallomainen kaveri. Dream Coursessa veikkonen silti menee vielä askeleen pitemmälle ja kääriytyy palloksi, jota sitten mätkitään pitkin kenttää. Tavoitteet ovat yksinkertaisia: pyöräytä Kirby vihollisten yli, jolloin viimeinen jäljelle jäänyt pahis muuttuu reiäksi. Sitten putataan ja jatketaan seuraavalle kentälle.
Paperilla helppoa, käytännössä kaikkea muuta kuin. Aivan ensimmäisten kenttien jälkeen vaikeuskäyrä nousee jyrkästi ja epä-kirbymäisesti. Peruspelattavuus on helppoa: käytössä on periaatteessa vain kaksi lyöntiä, joista toinen liukuu maata pitkin ja toinen ponnahtaa ilmaan. Mukana on muitakin pieniä mausteita, kuten muistakin Kirby-peleistä tuttujen power upien kerääminen, jolloin Kirby saattaa muuttua vaikka tulipalloksi, joka pomppii villisti pitkin kenttää lainkaan hidastumatta.
Ongelmat ovatkin enemmän toteutuksessa. Pelaajan apuna on kyllä pallon lyöntisuuntaa kuvaava pisteviiva, ja lyönnin voimakin valitaan miljoonasta golf-pelistä tutulla kolmen painalluksen systeemillä. Silti ei vain onnistu. Tähtäysapu ei ole kovinkaan pitkä, ja lisäksi se ei reagoi mitenkään lyönnin voimaan. Täten onkin usein yritettävä sokkona arvailla, mihin Kirby lopulta päätyy. Varsinkin puttaaminen vaatii runsaasti toistoa ja opettelua, jotta oppii arvaamaan pelkän lyöntivoiman avulla, mihin Kirby lopulta päätyy. Auta armias, jos puttaus tapahtuu ylä- tai alamäkeen.
Korkea vaikeustaso saa pelaajankin pärstän punoittamaan mukavan kirbymäisesti vähän väliä, mutta silti pelissä on aimo annos vetovoimaa. Väittäisin tämän johtuvan suurelta osin perinteisestä Kirby-tunnelmasta. Viholliset, kentät ja monet muut yksityiskohdat ovat tuttuja lukemattomista muista ainakin minulle kovin rakkaista peleistä.
Kirby on myös pelihahmona niin symppis, ettei tälle voi lopulta olla kovinkaan vihainen, edes silloin kuin kaksi pikseliä liian pitkä putti pyörähtää reiän reunalta ulos, tai kun Kirby kimpoaa ensimmäisestä kaarteesta suoraan rotkoon tuottaen pelin päättymisen, vaikka lyönnin ennakointi näytti ihan jotain muuta.
Mutta tämähän on aina ollut Kirbyn perimmäinen opetus. Kun elämä tarjoilee sitruunoita, ne sitruunat syödään ja muututaan itsekin sitruunapalleroksi. Jos se ei ole suuri elämänfilosofia, niin mikä?
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaajalehti.comissa!