Älä anna hyvän odottaa liikaa
Onko tämä ilmiö teille tuttu? Kun pelaa jotain oikein hyvää ja nautittavaa peliä, alkaa tarkoituksella väistellä ja vältellä sen pelaamista läpi, koska ei vain halua, että se hyvä loppuu. Minulle tämä on alituinen ongelma, jonka alkamiskohdankin osaan nimetä tarkalleen: The Legend of Zelda: A Link to the Past.
Olin pelannut Nintendon kolmatta Zelda-seikkailua pelikaupoissa ja täten tiesin jo ennakkoon, että kyseessä oli aika harvinaislaatuinen peli. Asioiden todellinen luonne selvisi vasta, kun paljon myöhemmin sain pelin lainaksi kaverin kaveriltani. A Link to the Past tekikin minuun suunnattoman vaikutuksen jo aivan alkumetreiltään. Synkkä ja myrskyinen yö tuntui miltei elävältä kiitos aikanaan todella vaikuttavien sääefektien, joten olin myyty jo aivan alkumetreiltä asti.
Samanlaisia hienoja hetkiä riitti liukuhihnalta, enkä vieläkään voi esimerkiksi kuunnella The Legend of Zeldan overworld-teemamusiikkia ilman, että mieleni palaa noihin hienoihin pelihetkiin ja silmäni kostuvat kuin itsestään. Hyvin hieno pelikokemus, siis. Myös mukavan pitkä, sillä pelistä riitti pakkopeli-tahdillakin viihdettä viikkokausiksi.
Kun aloin aikanaan aistia, että seikkailu lähestyi loppuaan ja – spoileri – lopullinen välienselvittely Ganonin kanssa häämötti horisontissa, asenteeni muuttui. Sen sijaan että olisin viettänyt pelin parissa tuntikausia, kuten aiemmin, pelasin sitä vain vähän. En halunnut tai oikeastaan edes uskaltanut edetä enää, koska pelkäsin pääseväni pelin läpi. Sitten se olisi pelattu, enkä voisi sitä enää pelata.
Tarinalla oli lopulta aika ikävän humoristinen loppu, sillä kun tarpeeksi kauan laahasin vertauskuvallisesti kantapäitäni, kaverin kaveri kyllästyi odottelemaan peliään takaisin ja haki sen kotiin. Niinpä en lopulta päässyt A Link to the Pastia läpi ensimmäistä kertaa kuin vuosia myöhemmin, kun vihdoin ostin itselleni oman kopion.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä uudistuneessa Pelaajalehti.comissa joka sunnuntai!