Eräs Disneyn ikävimmistä aikaansaannoksista on myytti siitä, että sopulit juoksevat huumassa ja vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa alas kallioiden reunoilta, vaikka sitten kuolemaansa. Myytti on peräisin Disneyn 50- ja 60-luvuilla tuottamista luontodokumenteista, joista eräässä sopulit juoksevat laumoina jyrkänteeltä alas. Kun sopulit eivät näin oikeasti tehneet, tarinan mukaan kameran takana kuvausryhmän edustajat sitten heittelivät lumilapioilla sopuliparkoja kuolemaansa.
Niin ikävää ja kamalaa kuin tällainen onkin, asialla oli ainakin yksi hyväkin seuraus: aiheesta tehtiin muutama oikein mainio videopeli. Näin me täällä pelimediassa pyrimme aina näkemään asioiden hyvät puolet!
Ennen kuin Rockstar oli Rockstar ja löi itsensä miljoonamyynteihin Grand Theft Auto -peleillään, firma tehtaili milloin mitäkin DMA Design -nimen alla. Eräs tiimin kiistämättä parhaista ja kuuluisimmista peleistä oli Lemmings, sekä sen nyt käsittelyssä oleva jatko-osa, Lemmings 2: The Tribes. Lemmings-pelit rakentuivat sen myytin varaan, että sopulit juoksevat päättöminä ja vaaroista piittaamatta suoraan eteenpäin kunnes pysähtyvät tai kuolevat. Pelaajan tehtävänä oli sitten suojella söpöjä pikkuisia ukkeleita vaaroilta näiden pyrkiessä pääsemään kentän uloskäynnille.
Oletusarvoisesti sopulit eivät tee muuta kuin kävelevät vasemmalta oikealle, kääntyvät törmätessään esteisiin, ja pahimmassa tapauksessa vaikka hyppäävät rotkoon jos sellainen eteen tulee. Näillä eväillä ei maaliin päästä, joten pelaajan käytössä oli kentästä riippuen pino erilaisia kykyjä, joita pystyi määräämään yksittäisille sopuleille. Näin vaikka edessä ollut korkea muuri pystyttiin ylittämään rakentamalla rappuset sen huipulle.
Lemmings oli pirullinen aivopähkinä, sillä kykyjä piti osata käyttää ja hyödyntää paitsi luovilla tavoilla, myös tarkalla ajoituksella. Peli oli tosiaikainen, ja vaikka sen pystyi kyllä pysäyttämään mietintätaukojen ajaksi, aika lähti taas heti tikittämään kun valitsi kykypalkista jonkin kyvyn. Koska kaikilla kyvyillä oli omat, ennalta suunnitellut ja purkitetut käyttäytymistapansa, vaikkapa tunneleiden kaivaminen tai portaiden rakentaminen oli usein pikselintarkkaa puuhaa.
Lemmings 2: The Tribes otti tämän mainion perusidean ja läpsi päälle aimo annoksen persoonallisuutta. Pikkuruiset sopulit olivat jo alkujaan sympaattisia veijareita, mutta The Tribesin myötä vielä enemmän. Kentät jaettiin 12 eri heimon alueille, ja jokaisella heimolla oli oma teemansa ja tyylinsä. Rantasopulit olivat muita ruskettuneempia, sirkussopulit taas kasvomaalilla valkoisiksi läästittyjä ja ylämaan sopuleilla oli tietenkin skottityyliin hehkuvan punaiset hiukset.
The Tribes heitti mukaan vielä ylimääräisen kierrepallon. Alkuperäisessä Lemmingsissä kentät olivat itsenäisiä kokonaisuuksia, joissa tavoitteena oli saada tietty prosentti sopuleita maaliin hengissä. The Tribesissä pelaaja ei suinkaan saanut joka kenttään kokonaan uutta sopulilaumaa, vaan ainoastaan aiemmin hengissä maaliin tuomansa sopulit. Niinpä huolettomasti pelaamalla saattoi myöhemmissä kentissä huomata, että läpäisy oli mahdotonta, ja edessä oli paluu aiempiin kenttiin yrittämään siistimpää lopputulosta.
Lemmingsit olivat 16-bittiseen aikaan hyvin arvostettuja ja rakastettuja puzzlepelejä monestakin syystä. Ne olivat Rockstarin myöhempien perinteiden mukaisesti todella viimeisteltyjä ja laadulla tehtyjä pelejä, jotka koukuttivat helposti ja pitivät sitten pihdeissään tuntien ajan. Laadukas puzzlesuunnittelu yhdistyi hellyyttävän söpöön ulkoasuun, jonka myötä sopuleista todella välitti ja jokainen surkeasti kuoleva tai hukattu poloinen jäi harmittamaan ja surettamaan – minua ainakin. Vaikka Lemmings 2 ei myynytkään yhtä hyvin kuin virtaviivaisempi edeltäjänsä, minulle se on nimenomaan se sarjan rakkain peli.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä. Pelaajalehti.comissa joka lauantai!