The Lion King

Joulukuussa 1994 Disney voitti lotossa. Tämä lottovoitto tunnetaan myös nimellä Leijonakuningas, sillä alkujaan pienenä sivuprojektina alkanut elokuva putsasi pöydän palkintogaaloissa ja tuotti firmalle noin 581236 miljardia voittoa lipputulojen ja myöhemmin kotivideoiden muodossa. Kokonainen sukupolvi rakastui söpöön mutta urheaan leijonaprinssi Simbaan ja eläytyi täysillä tämän tarinaan.

Sopivasti Leijonakuningas-buumiin ehti mukaan myös todella suurella budjetilla ja vaivalla tehty virallinen lisenssipeli, joka oli aikaisekseen aivan uskomattoman näköinen ja kuuloinen. Sekin myi todella hyvin, mutta siinä sivussa todennäköisesti myös traumatisoi tämän samaisen kokonaisen sukupolven. The Lion King -peli kun on vaikeustasoltaan aivan täyttä siansontaa.

Retrostelussa The Lion King – ja tämäkö muka oli lapsille suunniteltu peli?!

Ei ole sinänsä mikään ihme, että The Lion King näyttää upealta. Pelin kehityksestä vastasi Westwood Studios, joka teki itselleen aikanaan maineen upeiden pelien kehittäjänä. Firma panosti valtavasti aikaa ja resursseja grafiikkateknologiaansa, mikä myös kannatti. The Lion King meni kuitenkin vielä askelta pitemmälle, sillä se kehitettiin tiukassa yhteistyössä Disneyn elokuvastudion kanssa.

Westwoodin graafikot saivat Disneyltä alkuperäisen elokuvan teossa käytettyjä animaatioruutuja, joiden pohjalta kelpasi sitten tehdä peligrafiikkaa. Tuloksena oli eräs Mega Driven (ja Super Nintendon) kauneimmista peleistä. Yhteistyö Disneyn kanssa tarkoitti myös sitä, että kehittäjät eivät joutuneet repimään hihastaan tarinaa ja sisältöä peliinsä, vaan kehitysjakson aikana katseltiin myös elokuvan työversioita tasaiseen tahtiin. Näin Simban tarina viekin tämän elokuvasta tuttuihin kohtauksiin, jotka myös jälleen huokuvat sitä elokuvan tunnelmaa. Esimerkiksi alkupään ”Can’t Wait to be King” -kentässä psykedeeliset värit ja svengaava musiikki tuovat välittömästi mieleen elokuvan tunnelmat.

The Lion Kingillä oli kaikki ainekset olla valtava hitti myös videopelinä, mutta jostain käsittämättömästä syystä pelin vaikeustaso on aivan naurettava. Pelin kehittäjien on täytynyt ymmärtää, että vaikka Leijonakuninkaalla toki oli faneja kaikissa ikähaarukoissa, valtaosa sen suurimmista ystävistä ja pelin kohdeyleisöstä oli lapsia.

Retrostelussa The Lion King – ja tämäkö muka oli lapsille suunniteltu peli?!

Kun eteen lyödään tasohyppelypeli, jossa eteneminen vaatii pikselintarkkaa ohjausta, useiden todella haastavien kohtauksien hiomista kymmeniä kertoja sekä aivan naurettavan vaikean taistelun hallitsemista, ei voi kuin ajatella jonkun sössineen hommansa kunnolla. Olin itsekin ehtinyt jo unohtaa, miten paljon halpoja ja turhauttavia kerrasta poikki -kuolemia The Lion Kingissä onkaan, sekä myös sen, miten vähän elämiä ja jatkoyrityksiä pelaaja saakaan. Kun ne muutamat elämät ja yksi jatkoyritys on käytetty, edessä on paluu ensimmäiseen kenttään – eikä sieltä eteneminen ole jatkossakaan mitenkään ilmiselvää!

Jos pelin naurettavasta vaikeustasosta pitäisi nostaa esiin yksi erityispiirre, oma valintani olisi taistelu hyeenoita vastaan. Pelissä hyeenat ovat eräs yleisimmistä vihollisista ja myös aivan naurettavan turhauttavia sellaisia. Hyeenoilla on kolme erilaista hyökkäystä: ne raatelevat Simbaa hampaillaan, hyppäävät tämän päälle tai hyppäävät harhautuksena suoraan ilmaan. Ainakaan itse en parhaista yrityksistäni huolimatta huomannut mitään ennakkovaroituksia hyökkäyksistä vaan hyeenat yllättäen paukauttavat yhden niistä pelaajan niskaan. Hyökkäysten väistäminen on todella vaikeaa eikä Simba kestä kuin pari osumaa ennen kuolemaansa. Niinpä jokainen taistelu edes yhtä hyeenaa vastaan o, hiuksia raastavan turhauttavaa puuhaa – joten luonnollisesti ne perkeleet tulevat kimppuun laumoissa.

Retrostelussa The Lion King – ja tämäkö muka oli lapsille suunniteltu peli?!

Kaikkein hauskinta koko jutussa on, että vaikeustaso ei ollut vahinko, vaan tarkoituksenmukaista rahastusta. Disney ei halunnut, että pelaajat pystyisivät pelaamaan pelin läpi yhden vuokrajakson aikana, jolloin vanhemmat joutuisivat joko vuokraamaan pelin uudelleen (ja uudelleen) tai saman tien ostamaan sen.

Omat edelliset kokemukseni The Lion Kingistä olivat 1990-luvun puolivälistä, joten oli tavallaan lohdullista huomata, että peli oli oikeasti aivan naurettavan vaikea. En nyt toki väitä olevani mikään 420 MLG No Scope -ammattipelaaja, mutta kun edes useamman kymmenen vuoden pelikokemuksella koko touhusta ei tullut ilman loputtomia elämiä kuin hampaiden kiristelyä ja otsasuonen tykytystä, pystyin vihdoin hyväksymään, että ehkä vika ei ollutkaan minussa. Ehkä se peli vain oikeasti oli niin naurettavan vaikea.

Niin – ja edes loputtomilla elämillä peli ei vieläkään mennyt läpi, koska hermot paloivat loputtomiin uudelleenyrityksiin jo puolivälissä.

Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata  retrosteluun.

Lisää luettavaa