Luigi’s Mansion
Kehittäjä: Nintendo EAD
Julkaisija: Nintendo
Julkaisu: 3.5.2002
Alustat: Nintendo GameCube
Nintendon GameCube on meikäläisen kirjoissa aivan kaikkien aikojen rakastetuimpien konsoleiden listan kärkisijoilla. Vaikka konsolin elinkaari jäi lopulta turhan lyhyeksi, sille julkaistiin vino pino erinomaisia ja erikoisia pelejä. Ilahduttavasti eräs ikuisista suosikeistani nähtiin jo konsolin julkaisupelien joukossa.
Kun ostimme veljeni kanssa yhdessä GameCuben pian sen julkaisun jälkeen, laitteen mukana piti ehdottomasti saada kaksi peliä: Rogue Squadron II sekä nyt käsittelyssä oleva Luigi’s Mansion.
Vuonna 2001 julkaistu Luigi’s Mansion ei todellakaan ollut mikään tyypillinen Mario-perheen peli. Mario itse on kadonnut mystiseen kummituskartanoon ja hänen veljensä joutuu lähtemään perään etsimään viiksekästä sankaria. Kartano on tietenkin täynnä kummituksia, joita Luigi sitten joutuu pyydystämään Poltergust-pölynimurillaan. Käytännössä tämä tapahtuu kalastuspelien hengessä: ensin kummitus pitää pelästyttää esiin ja sitten imuroida roikkumalla villisti ympäriinsä säntäilevän kummituksen perässä ja nykimällä imurilla vastavirtaan.
Erikoisemmat kummitukset, kuten pomot, vaativat kaikki omia kikkojaan, jotta ne muuttuvat edes pyydystämiskelpoisiksi. Näiden pienten puzzlejen ratkominen ei ole mitenkään hirveän haastavaa, mutta silti kivaa.
Tämä luonnehdinta kuvaa muutenkin koko Luigi’s Mansionia, sillä peli on surullisenkuuluisa vaikeustasostaan. Itsekin puhalsin pelin aikanaan läpi parissa päivässä, eivätkä ne olleet mitään hirveitä maratonisessioita. Täysihintaiselle pelille tämä on vähän huono mitta, varsinkin kun vuonna 2001 ”lyhyt, mutta tyydyttävä pelikokemus” ei vielä ollut yleisen mielipiteen mukaan mitenkään pätevä tapa suunnitella pelejä.
Minua tämä ei haitannut aikanaan, eikä todellakaan enää nyt. On kivaa, kun pelin saa pelattua läpi järkevässä ajassa, varsinkin kun lopputekstien pyöriessä pelaamisesta jää kiva fiilis.
Sen, minkä Luigi’s Mansion ehkä pituudessa häviää, se voittaa helposti takaisin sympaattisuudessa ja Nintendo-magiassa. Peli näytti jo aikanaan tautisen hyvältä – mikä olikin yksi merkittävä syy ostopäätökselle. Komeat valoefektit ovat pelin selkäranka, koska suuren osan ajasta pelaaja samoilee pimeissä huoneissa vain taskulampun valokeila ja salamoiden välähdykset valonlähteinään.
Luigi itse on supersympaattinen sankari. Mainiosti animoitu Luigi näyttää koko ajan sopivan pelokkaalta kummitusten täyttämässä kartanossa. Lisäksi miekkonen hyräilee tai viheltelee koko ajan pelin taustamusiikin tahtiin, sitä aremmin ja epävarmemmin, mitä pelottavammassa paikassa ollaan. Eikä siinä vielä kaikki. Jos jossain huoneessa on piileskelevä kummitus, pelin pysäyttämällä ja tarkkaan kuuntelemalla voi huomata, että kummituksetkin örisevät ja murisevat pelin musiikin tahtiin. Tällaiset pienet yksityiskohdat ovat sitä klassista Nintendoa ja kielivät siitä, että ankarassa yrityskulttuurissakin pelejä tehdään rakkaudesta.
Tämä hellä huomio välittyy myös väistämättä pelaajalle ja on varmasti suuri syy sille, miksi Luigi’s Mansion on yhä kaikkien aikojen suosikkipelejäni ongelmistaan huolimatta. Sekä alkuperäinen, että sen vuonna 2013 3DS:lle julkaistu jatko-osa, Luigi’s Mansion: Dark Moon, ovat ehdottomasti pelaamisen arvoisia ja kuuluvat mielestäni Nintendon klassikkopelien listalle.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä Pelaajalehti.comissa joka lauantai!
