Mario Party
Nintendo on vuosien varrella kehittänyt lukuisia legendaarisia pelisarjoja, sekä muutamia, jotka kauniisti sanoen jakavat mielipiteitä. Mielipiteiden jakajien kuningas on kiistatta Mario Party, joka on mielipiteestä riippuen ollut pelaajien ilona tai vitsauksena jo Nintendo 64:n päivistä saakka.
Paperilla Mario Party -pelien pitäisi olla äärimmäisesti minun juttuni. Pidän suunnattomasti lautapeleistä, pidän minipeleistä, pidän jaetun ruudun moninpeleistä. Mutta Mario Partysta en pidä pätkääkään. Ja nyt kerron, miksi.
Mario Party -pelisarja on aivan viimeistä paria peliä lukuunottamatta hyvin kaavamainen, missä ei sinänsä ole mitään vikaa. Yhdestä neljään pelaajaa kiertää pitkin pelilautaa keräämässä kolikoita, haalimassa plakkariinsa tähtiä ja kisaamassa joka vuoron päätteeksi minipeleissä. Kun peli päättyy, eniten tähtiä kerännyt voittaa. Simppeliä!
Ongelmat alkavat siitä, että Mario Party ei ole kauhean viihdyttävä sen enempää lautapelinä kuin mininpelikokoelmana. Lautapelien ystävät tietävät, että liiallinen sattumanvaraisuus ei ole hyvä juttu peleissä, ja Mario Party on hyvä esimerkki tästä, sillä miltei kaikki pelissä on sattumanvaraista.
Pelaajat hyppäävät joka vuoronsa alussa pään yläpuolella pyörivään palikkaan, joka määrittää, montako ruutua saa vuorollaan liikkua. Näyttää siltä, että pelaaja voisi oikeanaikaisella hypyllä vaikuttaa vuoronsa kulkuun, mutta se on vain illuusiota: tulos on päätetty jo ennakkoon. Täten on ihan mahdollista, että jos arpaonni kakkii niskaan kunnolla, voi vaikka viiden vuoron aikana saada liikkua kokonaiset viisi ruutua. Tyhjä arpa, kun tarkoituksena olisi kiertää lautaa vauhdikkaasti, jotta pääsee kierroksen jälkeen ostamaan tähden.
Lauta on myös sijoiteltu täyteen ruutuja, joihin pysähtyminen laukaisee dramaattisia efektejä. Tämän ruudun kautta voi varastaa kavereilta tähtiä tai kolikoita. Tähän ruutuun pysähtyminen laukaisee minipelin, jossa voi vaikka pakottaa kilpailijan antamaan kolikoita tai tähtiä toiselle pelaajalle. Jokainen voi tahollaan pohtia, miten kivaa on yrittää pelata tunnista viiteen tuntiin – Mario Party -pelit eivät ole aivan lyhyitä – tosissaan voitosta ja sitten hävitä peli viimeisten minuuttien aikana, koska vieressä istuva paskiainen päätti antaa tähtesi toiselle pelaajalle.
Ja kun peli on vihdoin ohitse, eniten tähtiä kerännyt ei suinkaan välttämättä voita, sillä ensin pelaajille jaetaan kolme bonustähteä, jotka voivat kääntää pelin aivan täysin. Hups.
Mutta entä sitten ne minipelit? On myönnettävä, että osa niistä on ihan hauskoja, mutta suuri osa ei. Kun vastaan tulee minipeli, jonka ohjeet ovat kirjaimellisesti ”vedä narusta ja tuurin mukaan joko voitat tai häviät”, voi miltei maistaa yksinäisen pelinkehittäjän innostuksen tason tämän väkertäessä minipelejä työpisteellään vielä pari minuuttia ennen viimeisen bussin lähtöä.
Vaikka minipelejä on teoriassa runsaasti, pelin satunnaislukugeneraattori tökkii sen verran pahasti, että yhden pelisession aikana samoja pelejä pääsee pelaamaan useita kertoja, joskus kirjaimellisesti useamman kerran putkeen.
Mario Party on myös kuuluisa siitä, että se kirjaimellisesti vahingoitti pelaajiaan. Nintendo 64:n analogitikku innosti pelinkehittäjiä luomaan useita minipelejä, joiden ainoa pelattavuus oli pyörittää ohjainta kämmenen avulla mahdollisimman nopeasti. Nintendo 64:n oudon kohojuovainen tikku suorastaan kaivautui pelaajien käsiin tuottaen kivuliaita palovammoja ja haavaumia sen verran usealle pelaajalle, että Nintendon oli pakko lähetellä pelin ostaneille muovisia kintaita, joiden avulla peliä pystyi pelaamaan rampauttamatta itseään. Pian tämän jälkeen Nintendon oli pakko tiedottaa ihmisille, että se kumihanska oli ihan mitäänsanomaton hanska, jollaisia saa kaupasta sata parilla eurolla, eikä kenenkään tarvitse tilailla itselleen hanskoja siinä toivossa, että ne ovat jotenkin huikeita keräilyesineitä kaikille Nintendo-faneille.
Kuten rivien välistä voi ehkä lukea, suhtaudun itse Mario Party -peleihin hieman penseästi. Tunnun kuitenkin olevan vähemmistössä, koska sarjan pelejä on tähän mennessä julkaistu jo 11 kappaletta ja jokainen niistä tuntuu myyvän ainakin kohtalaisen hyvin. Toisaalta Monopoli on eräs maailman suosituimmista lautapeleistä, joten ehkä laatu ja myyntimenestys eivät aina kulje käsi kädessä.
Mutta! Onko joku eri mieltä? Onko jonkun mielestä Mario Party parasta settiä valmiiksi viipaloidun leivän jälkeen? Kertokaa toki kommenteissa, mikä peleissä viehättää tai mikä tekee niistä pelaamisen arvoista.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.