Mega Man 2
Nykyään sikamaisen vaikeat paskiais-pelit ovat aika arkipäiväisiä ja niille on keksitty ihan omia, epävirallisia nimiään. Itse tykkään kutsua Super Meat Boyn ja Celesten kaltaisia pelejä masohyppelyiksi, ja oma suhteeni niihin alkoi vuonna 1990.
Kuudes luokka ja sitä myöten ala-aste olivat jäämässä taakse ja oli aika käydä tutustumassa tulevaan yläasteeseen, yksin. Kaikki luokkakaverit olivat suuntaamassa ohjeiden mukaiseen kouluun jatkamaan opintojaan, minä taas Turun Klassikkoon lukemaan latinaa. Ratkaisu oli lopulta oikein hyvä, mutta tuolloin arkaa nuorta miestä pelotti kamalasti lähteä vieraaseen kouluun, varsinkin kun isot pojat olivat jo kuukausia pelotelleet kaikkia nuorempiaan kauhutarinoilla yläasteen turpasaunoista, vessapesuista ja muista kiusauksen muodoista.
Yrityksenä siirtää ajatukseni pois ikävistä asioista äitini antoi minun (ja veljeni) valita kaupasta yhden pelin. Valinta osui peliin, jonka kammottavan karmea kansi herätti perverssillä tavalla mielenkiintoa. Sekin oli lopulta erinomaisen hyvä valinta, sillä jo muutama tunti Mega Man 2:n parissa sai unohtamaan kouluhuolet. Koulupäivä hujahti ohi kuin huomaamatta kun vain odotti, että pääsisi kotiin jatkamaan.
Vuonna 1988 Japanissa ja vuonna 1990 Euroopassa julkaistu Mega Man 2 on pelien legendoja. Se ei ole sarjansa ensimmäinen osa, mutta silti varmasti monelle meistä se peli, jonka myötä sarjaan tutustuttiin. Sillä on yhä paikkansa pelaajien kultaisissa muistoissa, eikä suotta. Idea oli mitä mainioin: pienen robottipojan piti taistella tiensä kahdeksan erilaisen jipon ympärille rakennetun robottipomon läpi. Ennen pomotaistelua edessä oli pomon teeman mukainen tasohyppelykenttä. Esimerkiksi Wood Manin kentässä taisteltiin metsän eläimiä muistuttavia robotteja vastaan, kun taas Heatmanin kenttä oli tiukkaa tasohyppelyä laavavirtojen yläpuolella.
Ensimmäistä kertaa koettuna pomotaistelut tuntuivat mahdottomilta. Todennäköisesti pelaaja on jo puoliksi kuollut raahauduttuaan sikamaisten vaikeiden kenttien läpi pomohuoneen ovelle. Kentät oli suunniteltu olemaan täynnä epäreiluja ansoja, jotka piti käytännössä löytää kävelemällä niihin ja sitten muistaa myöhemmillä kerroilla väistää ne. Vihollisetkin heräsivät henkiin, jos sattui vierittämään ruutua niin, että vihollisten alkuperäinen olinpaikka poistui näkyviltä.
Tämän kaiken jälkeen pomot sitten ottivat luulot pois ja vetivät pelaajaa turpaan kympillä. Niiden erikoishyökkäyksiä on hyvin vaikea väistää, ellei niitä ole opetellut kantapään kautta. Osumat tekevät suunnattomasti vahinkoa, ja vain parin iskun jälkeen Mega Man onkin jo vainaa.
Erinomaisena ideana pomojen aseet pystyi kuitenkin kääntämään niitä vastaan. Kun yhden pomon oli kukistanut, Mega Man otti haltuunsa tämän erikoisaseen, jonka avulla joku toinen pomo oli jos nyt ei triviaali, niin ainakin paljon helpompi matsi. Itse aloitin aina Metal Manin kentästä, sillä se onnistui ihan kohtalaisesti Mega Manin omallakin aseella, ja sitten kelpasikin jo jatkaa Wood Manin kenttään. Loogista, eikö: sirkkelin terät tehoavat hyvin puiseen robottiin?
Meiltä kesti kuukausia taistella tiemme pelin loppuun, sillä todellisena kakkakepposena Mega Man 2 ei suinkaan lopu kahdeksan robottipomon jälkeen. Ehei, sitten on edessä vielä pääpahis Dr. Wilyn oma kenttä, uusintaottelut kaikkia kahdeksaa pomoa vastaan yksi toisensa jälkeen ja niin edelleen. Sikamaisen vaikean pelin maine on todellakin ansaittu!
Vaikeustaso ei kuitenkaan meitä lannistanut, sillä Mega Man 2 oli jo aikanaan täyttä rautaa, yksi NESin kiistattomista klassikkopeleistä. Minulle se on jäänyt mieleen erityisesti musiikkinsa ansiosta, ja tässä kohtaa täytyykin tunnustaa oma töppi. Aikanaan Duck Talesin retrostelussa mainostin, että siinä oli NESin paras soundtrack, mutta kuten Speedy ja snaketus osuvasti korjasivat, Mega Man 2 vie kyllä voiton.
Hillittömän hyvä peli, jota kannattaa edelleen pelata, varsinkin kun se onnistuu laillisesti ja helposti. Mainiot Mega Man Legacy Collectionit kun tarjoilevat kaikki ne sarjan parhaat pelit ja mukavan määrän oheismateriaalia moderneille konsoleille ja PC:lle. Olipa sitten uusi peluri tai aikanaan Mega Manit puhki pelannut kurko, suosittelen.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä. Pelaajalehti.comissa joka lauantai!