Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty
Metal Gear Solid -pelisarjalla on nykyään Maine isolla M-kirjaimella, eikä suotta. Hideo Kojiman kunnianhimoiset pelit ovat tulleet tunnetuiksi teoksina, joissa on useampiakin parin tunnin mittaisia välianimaatioita yksi toisensa perään, ja siinä välissä sitten pelataan muutama minuutti.
Näin on nykyään, mutta ennen oli toisin. NESille ja MSX-kotitietokoneille julkaistu Metal Gear oli vielä aika normaali isometrinen toimintaseikkailu hiiviskelyelementeillä, joskin happoisesta tarinasta oli jo tuolloin viitteitä. Jopa huippusuosittu PlayStation-jatko-osa Metal Gear Solid oli vielä kohtalaisen järkevä peli, vaikka siinäkin tarinaa ja yllättäviä juonenkäänteitä riitti koko rahan edestä.
Vuonna 2001 Kojiman mopo sitten perspektiivistä riippuen joko karkasi kädestä lopullisesti tai löysi sen suunnitellun polkunsa, kun Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty löi koko pelaavan maailman ällikällä. Yllätykset eivät aina olleet positiivisia, sillä peliä voisi myös kutsua kaikkien aikojen suurimmaksi pelivedätykseksi.
Se vedätys taitaa olla se juttu, josta Metal Gear Solid 2 muistetaan. Sarjan aiempien osien pääosassa nähtiin Solid Snake, miltei yliluonnollisen taitava supersotilas. Myös Metal Gear Solid 2:n kaikki ennakkomarkkinointi keskittyi Solid Snaken ympärille ja pelin ensimmäiset pari tuntia myös ohjataan Solid Snakea tämän tunkeutuessa Hudson-joella purjehtivaan rahtilaivaan valokuvaamaan sen kuljettamaa Metal Gear -asejärjestelmää.
Operaatio menee mönkään, koska venäläisten terroristien ohella paikalle saapuu myös Revolver Ocelot, länkkäriasusteisiin pukeutunut revolverisankari, jonka toinen käsi on ilmeisesti irroitettu Solid Snaken klooniveljen ruumiista. Ja kuinkas ollakaan, kuolleeksi oletettu klooniveli nyt riivaa Revolver Ocelotia. Ehkä? Tai jotain sinne päin?
Oli miten oli, rahtilaiva uppoaa ja peli hyppää kaksi vuotta ajassa eteenpäin. Terroristit ovat siepanneet haltuunsa rahtilaivan jälkeensä jättämän ekokatastrofin puhdistusrakennelman ja vain ”Snake” voi pelastaa päivän. Mutta miksi ”Snake” kuulostaa hieman erilaiselta kuin parin ensimmäisen tunnin ajan? Miksi ”Snake” näyttää hieman erilaiselta? Miksi näin juuri Solid Snaken menevän hissillä ylös minun edelläni?
No tietenkin sen takia, että Solid Snake ei ole niiden parin ensimmäisen tunnin jälkeen Metal Gear Solid 2:n päähahmo, vaan se kunnia menee useita vuosikymmeniä nuoremmalle Raidenille. Ja tässä kohtaa pelaava maailma sitten heitti ohjaimensa seinään ja säntäsi Internetiin osoittamaan mieltään.
Olin kieltämättä itsekin 20 vuotta sitten melkoisen järkyttynyt juonenkäänteestä, sillä Raiden ei todellakaan ole aivan samanlainen hahmo kuin kyyninen ja kaiken nähnyt Solid Snake. Koska Kojima on Kojima, Raidenin tehtävää tukemaan on myös värvätty hänen tyttöystävänsä Rose, joka vähän väliä ottaa häneen yhteyttä radion välityksellä yrittäen tiedustella, miksi vaikka huhtikuun 30. päivän pitäisi merkitä Raidenille jotain.
Nostan Konamille ja Kojimalle hattua siitä, että vedätykseen lähdettiin tosimielessä. Pelin ennakkotrailereissa nähtiin kohtauksia pelin myöhemmiltä vaiheilta, mutta niihin oli traileria varten vaihdettu Raidenin tilalle Solid Snake. Etteivät pelaajat vain missään tapauksessa voineet arvata, että päähahmo vaihtuisi parin tunnin jälkeen, ennen kuin se kohtaus sitten lopulta tuli vastaan.
Jos tämä ei ole aplodien arvoinen suoritus, niin mikä?
Metal Gear Solid 2 muistetaan myös todella huuruisesta tarinastaan. Kojiman tyylille uskollisesti peli sekoittelee inspiraatioita, vaikutteita, persoonallisia tulkintoja ohimennen luetuista ja puoliksi ymmärretyistä käsitteistä ja lainauksia vähän mistä sattuu. Ekoterroristien joukosta löytyy kirjaimellinen vampyyri sekä niin onnekas palkkasoturi, ettei tätä ei voi yksinkertaisesti tappaa, koska kaikki tätä kohti ammutut luodit eivät koskaan osu maaliinsa.
Itse tarina on miltei yliluonnollinen salaliittotarina, jossa muun muassa kaikki yhdysvaltojen asevoimien edustajat on geneettisesti aivopesty niin, että he eivät voi edes sanoa ääneen hallitusta kulisseista ohjaavan varjokabinetin nimeä. Ja tämä kaikki esitetään suurella paatoksella ja täysin vakavasti, ilman mitään ironian tai vitsin tynkääkään, syvällisenä tulkintana 2000-luvun alkuvuosien maailman tilanteesta.
Siinä sivussa kehitystiimi hikoili kuukausien ajan täyttääkseen pelin maailman realistisesti särkyvillä lasipulloilla, dynaamisesti pitkin maailmaa kakkivilla lokeilla (joiden jätöksiin sekä pelaaja että viholliset liukastuvat) ja miljoonilla muilla yksityiskohdilla, joista valtaosaa suurin osa pelaajista ei todennäköisesti edes koskaan huomaa. Mutta kun huomaa? Sen muistaa ikuisesti.
Kirjailija Robert Caro aikanaan pohti, että rajaton valta ei niinkään korruptoi kuin paljastaa. Kun joku saa tarpeeksi valtaa, hänen tekonsa paljastavat, mitä hän olisi aina halunnut tehdä. Kun Kojima sai Konamilla tarpeeksi valtaa ja jonkun allekirjoittamaan shekkejä sen isommin mitään kyselemättä, hän halusi tehdä tarinan, jossa kloonatut supersotilaat taistelevat haudan takaa toisiaan vastaan meemien, rullaluistelevien räjähde-eksperttien, vampyyrien ja salaliittoteorioiden keskellä.
Eikä sitä voi kuin ihailla.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.